Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat ja kävimme sanomassa hauskalle omistajalle goodbyet. Hän tietysti ylisti tyttöjen söpöyttä ja kiltteyttä ja lahjoitti tähden muotoiset aurinkolasit ja rannekorut heille lähtölahjoiksi. Meille kaikille jäi hyvä fiilis, vaikka kahden yön hinta Inn at Each Beach -hotellissa olikin verojen ja muiden jälkeen 275 dollaria per yö. Olimme siis jotenkin jopa helpottuneita päästessämme lähtemään :) Aamun harmaus valkeni täydeksi auringonpaisteeksi Santa Barbaran pohjoispuolella vuorten toisella puolen.
Timo oli valinnut matkareitiksi netistä löytämiensä suositusten mukaisesti pienen detourin vuorten yli ja maisemat olivatkin mitä hienoimmat. Tässä vaiheessa pieni pilviverho esti meitä näkemästä alkumatkan jyrkkiä maisemia, mutta pian saimme nauttia täydessä auringonpaisteessa kylpevistä kumpuilevista maisemista, jotka vaihtuivat vuorotellen oljenvaaleiksi pelloiksi ja vehreiksi viiniköynnöspelloiksi.
Puolentoista tunnin matkan jälkeen oli aika pitää lounastauko. Valitsimme San Luis Opispon viereisen rannan eli Pismo Beachin. Ennen rantaa oli parkkitönö, jossa istui tomera vartijarouva. Jouduimme hieman miettimään miksi meiltä kysyttiin viiden dollarin hintaa siitä, että haluamme ottaa auton mukaan rannalle. No emme halunneet, joten kurvasimme takana olevalle parkkikselle. Tästä matkaa rannalle oli alle viisikymmentä metriä. Hiekka oli aivan hienoa ja jalat upposivat lähes nilkkoja myöden syvälle kuumaan hiekkaan. Molemmin puolin hiekkaväylää nousi kauniita hiekkadyynejä. Meri tyrskysi hieman kauempana. Tässä vaiheessa meille selvisi myös viiden dollarin pääsymaksu. Paikka oli siis drive-in beach. Ei muuta kuin autolla veden rajaan ja lounaspöydät esiin. Kaikkea ne amerikkalaiset keksivätkin.
Rannalla tuuli oli kova, vaikka lämmintä riittikin. Eilisestä oppineena jäimme dyynien suojaan ja tässä olikin juuri miellyttävän lämmintä makoilla ja herkutella eväitä. Lounaan jälkeen kävimme ottamassa valokuvia ja leikkimässä hippaa rannalla.
Loppumatkaa oli jäljellä vain tunnin verran, mikä sujui joutuisasti. Maisemat vaihtuivat paikalliseksi mäntymetsäksi ja pian myös Tyyni Valtameri avautui edessämme. Heinille tuli kiire ottaa valokuvia torkahdusten välillä.
Hotellimme sijaitsi aivan rannassa Moonstone Beachillä Cambriassa. Chekkauksen jälkeen nautimme hetken vilvoittavasta uima-altaasta ja porealtaasta, joka oli todella kuuma. Samalla juttelimme myös niitä näitä mukavia amerikkaisperheiden kanssa. Hotellihuoneessa naureskelimme kaasutakan naurettavuudelle.
Täälläpäin on ihan normaalia lähteä illalliselle jo kello viiden ja kuuden välillä, jolloin lähitienoon ainoa ravintola oli jo aivan täynnä. Aikainen illallinen sopi meille oikein mainiosti ja käpytellimme sinne rantaa pitkin maisemia ihaillen. Rannan kävelytie oli tehty laituria muistuttavista pitkospuista ja kävely oli varsinaista taiteilua, koska joka välistä kurkisti pienia chipmonkeyja eli maaoravia makupalojen toivossa. Kyllä, aivan kuin Tiku ja Taku. Me emme tietenkään syöttäneet niitä, mutta kymmenet ja taas kymmenet oravat olivat ilmeisesti tottuneet ruokkijoihin, koska muutama niistä oli todella pulleassa kunnossa. Kävelyreitillä meitä odotti myös elefanttihylkeet, jotka lekottelivat läheisillä rantakivillä. Ne olivat todella hellyyttäviä. Juttelimme, että nämä maisemat ovat taas aivan uusia kokemuksia meille kaikille.
Illallinen oli oikein miellyttävä ja maisemat merelle todella upeat. Tytöt söivät hampurilaiset ransujen kera, Timo pihvin (12oz New York Steak) ja Heini kasvispastan. Ruoka oli todella hyvää. Tytöt söivät jälkkäriksi jäätelöt ja aikuiset ottivat kahvit. Capuccino olisi tähän aikaan illasta ollut aivan mahdoton ajatus Italiassa, mutta Heini päätti täällä kokeilla sitä. Yllätys oli mitä suurin, kun se tarjoiltiin noin puolen litran vetoisesta kannusta...
maanantai 30. kesäkuuta 2014
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
Su 29.6.2014 Santa Barbara
Aamiainen oli yllättävän hyvä, kunhan ruokatarvikkeet vain löysi eri nurkista. Aamupala oli siis ripoteltu ympäri lobbya ja ruokailutilana toimi terassi. Aamiaisen helmi oli ehdottomasti maurin näköinen, lyhyt, mutta muuten valtavan kokoinen omistajaherra, joka puhui heliumpalloäänellä ja hymyili samalla leveästi. Esimerkiksi muffinsseja ja muita hän esitteli vitsaillen ja kutsui Timoa koko ajan Heinin boyfriendiksi. Muffinsseja ja muita herkkuja oli ainakin 15 eri lajia blueberry-bageleista lemon-raisin cupcake:n. Ilmiselvästi omistajan suosikkiherkkuja. Onneksi löysimme myös tavallista leipää, jugurtteja, muroja, hedelmiä ja ison kasan mansikoita. Appelsiinimehu oli vasta puristettua ja erinomainen kahvi oli paikallisen Santa Barbara Roasteryn valmistamaa. Aikuiset kävivätkin tätä santsaamassa kolmen kupin verran. Aamuaurinko alkoi paistamaan säntillisesti puoli kymmeneltä, joten Heini lompsi terassilta kymmenen askelmaa alas uima-altaalle tyttöjen kansa, kun Timo linnoittautui katsomaan Meksiko-Hollanti fudismatsia.
Puolen päivän aikaan olimme valmiiita lähtemään kaupunkikierrokselle. Turisti-infosta saimme kartan sekä ohjeet käydä katsomassa muutaman paikallinen nähtävyys –suurin niistä oli kuulemma ostoskatu :). Tepastelimme siis pitkin pääostoskatua eteenpäin. Nähtävää oli yhtä paljon kaupan ikkunoissa kuin vastaantulevissa ihmisissä. Suurin osa porukasta oli varmasti lomalla täällä, mutta hyvin vahva surffi-hippis-taiteilijaskene oli myös havaittavissa.
Suurin osa nähtävyyksistä sijaitsi muutaman mailin päässä ja vaikka yritimme lahjoa tyttöjä jäätelöllä ja mehulla niin loppua kohden alkoi kävelyinnostus jo hiipua. Heini kävi sitten yksin ottamassa kuvan kaupungintalosta, kirjastosta ja taidemuseosta, kun Timo ja tytöt lähtivät jo kävelemään takaisinpäin. Puolivälissä matkaa löysimme myös Abercrombie & Fintchin -myymälän, josta Timo löysi kivan hupparin ja Batman-paidan ja Heini mekon ja flip-flop –läpsyttimet. Harmillisesti lastenvaatekauppoja tai muita lelukauppoja ei käytännössä ollut ollenkaan. Aikuiset saisivat täällä varmasti helposti ajan kulumaan, koska kahviloita, baareja, ruokapaikkoja, viini-tasting-paikkoja ja idyllisiä aikuistenvaatekauppoja oli runsaasti. Kaikilla tuntui olevan jo kova meno päällä puolen päivän aikaan – vai lieneekö fudismatsilla jotain tekemistä asian kanssa.
Lounaan päätimme nauttia rannalla, joten Heini nappasi ylihinnoitellusta ruokakaupasta piknik-tarvikkeet mukaan, kun Timo kävi heittämässä tyttöjen kanssa auton ja ostokset hotellille. Niin, siirryimme siis kävelykadun päähän autolla. Olisimme toki ajaneet suoraan kävelykadulle, jos olisimme ymmärtäneet sen olevan sen verran pitkällä rannasta.
Kallis ruokakauppa tarjosi onneksi huippuhyvää ruokaa – luomuna, kuten kaikki tuntuu täällä olevan. Kalifornialaiset ottavat myös hedelmät, smoothiet ja mehut erityisen vakavasti. Täälläkin oli kaupan oma hedelmämehulaite, josta pullotettiin litran verran vastapuristettua mehua pulloon mukaan otettavaksi. Me valitsimme appelsiinimehun, joka oli aivan käsittämättömän hyvää. Viinihyllykin oli nähtävyys itsessään. Se oli täynnä eri värisiä post-it –lappuja, joihin oli omistajan mukaan kirjoitettu hauskoja kommentteja, kuten This is really excellent wine. It goes really well with food but even better without. Tai This wine is local. Try it, you’ll love it!
Rantsulla tuuli aivan valtavasti, joten ilma tuntui täällä todella viileältä. Lämpötila oli siis edelleen se +30c ja pilvetön taivas. Heini piti tästä syystä vaatteet päällä ja käänsi biitsituolin vielä tuulta vasten. Tytöt pomppivat aalloissa ja varsinkin Emmaa oli vaikea saada vedestä pois edes syömään, vaikka huulet jo sinertivät. Huomasimme hieman myöhemmin, että kymmenen metriä biitsiä taaksepäin oli aivan täydellisen lämmintä. Juuri dyynin harjalla tuuli kovasti. No meillä ei sinällään ollut vaihtoehtoa, koska typsyjä täytyi valvoa silmä tarkkana. Muutaman tunnin tuuletuksen jälkeen olimme sen verran aurinkorasvassa ja hiekassa pyöritettyjä, joten päätimme suoriutua takaisin hotellille. Timo jatkoi matkaa tyttöjen kanssa lämmitettyyn uima-altaaseen leikkimään ja Heini lähti juoksulenkille rantabulevardia pitkin. Matkaa kertyi noin kymmenen kilometriä tunnin verran, mutta juoksu tuntui kuuman ilman takia yllättävänkin rankalta. Loppumatka oli jo paljon helpompi. Turhan kova vauhti ei sopinut ilmiselvästi kropalle tässä lämpötilassa. Juoksulenkki kaarsi Santa Barbara Pier:n ohi satamaan, paikallisten suosimalle piknik-grillialueelle ja aina ylös rannan päätyyn kallion päälle, josta oli hienoa ottaa valokuvia koko Santa Barbara –lahdesta. Juoksu päättyi raikkaaseen pulahdukseen uima-altaalla. Talven kylminä iltoina voi miettiä näitä aurinkoisen kuumia juoksulenkkejä.
Iltasuihkun jälkeen tytöt vaikuttivat sen verran väsyneiltä, että päätimme hakea illalliseksi pitsaa. Timo lähti kunnon perheenisän tavoin hakemaan perheelle ruokaa autolla kuunnellen Tupac:ia ikkunat auki. Pitsat maistuivat herkullisiltaja hävisivät parempiin suihin noin viidessä minuutissa. Jälkiruoaksi nautimme mansikoita ja viinirypäleitä. Hintalaatusuhde 16 dollaria yhteensä neljälle hengelle kompensoi päivän food markettia.
Santa Barbara oli varsin leppoisa pieni hippikylä, mutta aivan emme tavoittaneet sitä hypetystä, joka paikan ympärillä leijuu. Hotellimme oli aivan loistava, mutta ei kyllä aivan sitä 200 dollarin hintaa per yö, vaikka sesonki olikin. Sää oli toki mitä ihanin ja ostoskatu todella idyllinen. Kaikki asiat toimivat ja oleminen oli jotenkin todella miellyttävää oli sitten kysymys ruoasta, ihmisistä, maisemista tai mistä vain. Mukava paikka, mutta kovasti ylihinnoiteltu. Kannattaa kuitenkin poikeata, mikäli täällä päin on käymässä.
Puolen päivän aikaan olimme valmiiita lähtemään kaupunkikierrokselle. Turisti-infosta saimme kartan sekä ohjeet käydä katsomassa muutaman paikallinen nähtävyys –suurin niistä oli kuulemma ostoskatu :). Tepastelimme siis pitkin pääostoskatua eteenpäin. Nähtävää oli yhtä paljon kaupan ikkunoissa kuin vastaantulevissa ihmisissä. Suurin osa porukasta oli varmasti lomalla täällä, mutta hyvin vahva surffi-hippis-taiteilijaskene oli myös havaittavissa.
Suurin osa nähtävyyksistä sijaitsi muutaman mailin päässä ja vaikka yritimme lahjoa tyttöjä jäätelöllä ja mehulla niin loppua kohden alkoi kävelyinnostus jo hiipua. Heini kävi sitten yksin ottamassa kuvan kaupungintalosta, kirjastosta ja taidemuseosta, kun Timo ja tytöt lähtivät jo kävelemään takaisinpäin. Puolivälissä matkaa löysimme myös Abercrombie & Fintchin -myymälän, josta Timo löysi kivan hupparin ja Batman-paidan ja Heini mekon ja flip-flop –läpsyttimet. Harmillisesti lastenvaatekauppoja tai muita lelukauppoja ei käytännössä ollut ollenkaan. Aikuiset saisivat täällä varmasti helposti ajan kulumaan, koska kahviloita, baareja, ruokapaikkoja, viini-tasting-paikkoja ja idyllisiä aikuistenvaatekauppoja oli runsaasti. Kaikilla tuntui olevan jo kova meno päällä puolen päivän aikaan – vai lieneekö fudismatsilla jotain tekemistä asian kanssa.
Lounaan päätimme nauttia rannalla, joten Heini nappasi ylihinnoitellusta ruokakaupasta piknik-tarvikkeet mukaan, kun Timo kävi heittämässä tyttöjen kanssa auton ja ostokset hotellille. Niin, siirryimme siis kävelykadun päähän autolla. Olisimme toki ajaneet suoraan kävelykadulle, jos olisimme ymmärtäneet sen olevan sen verran pitkällä rannasta.
Kallis ruokakauppa tarjosi onneksi huippuhyvää ruokaa – luomuna, kuten kaikki tuntuu täällä olevan. Kalifornialaiset ottavat myös hedelmät, smoothiet ja mehut erityisen vakavasti. Täälläkin oli kaupan oma hedelmämehulaite, josta pullotettiin litran verran vastapuristettua mehua pulloon mukaan otettavaksi. Me valitsimme appelsiinimehun, joka oli aivan käsittämättömän hyvää. Viinihyllykin oli nähtävyys itsessään. Se oli täynnä eri värisiä post-it –lappuja, joihin oli omistajan mukaan kirjoitettu hauskoja kommentteja, kuten This is really excellent wine. It goes really well with food but even better without. Tai This wine is local. Try it, you’ll love it!
Rantsulla tuuli aivan valtavasti, joten ilma tuntui täällä todella viileältä. Lämpötila oli siis edelleen se +30c ja pilvetön taivas. Heini piti tästä syystä vaatteet päällä ja käänsi biitsituolin vielä tuulta vasten. Tytöt pomppivat aalloissa ja varsinkin Emmaa oli vaikea saada vedestä pois edes syömään, vaikka huulet jo sinertivät. Huomasimme hieman myöhemmin, että kymmenen metriä biitsiä taaksepäin oli aivan täydellisen lämmintä. Juuri dyynin harjalla tuuli kovasti. No meillä ei sinällään ollut vaihtoehtoa, koska typsyjä täytyi valvoa silmä tarkkana. Muutaman tunnin tuuletuksen jälkeen olimme sen verran aurinkorasvassa ja hiekassa pyöritettyjä, joten päätimme suoriutua takaisin hotellille. Timo jatkoi matkaa tyttöjen kanssa lämmitettyyn uima-altaaseen leikkimään ja Heini lähti juoksulenkille rantabulevardia pitkin. Matkaa kertyi noin kymmenen kilometriä tunnin verran, mutta juoksu tuntui kuuman ilman takia yllättävänkin rankalta. Loppumatka oli jo paljon helpompi. Turhan kova vauhti ei sopinut ilmiselvästi kropalle tässä lämpötilassa. Juoksulenkki kaarsi Santa Barbara Pier:n ohi satamaan, paikallisten suosimalle piknik-grillialueelle ja aina ylös rannan päätyyn kallion päälle, josta oli hienoa ottaa valokuvia koko Santa Barbara –lahdesta. Juoksu päättyi raikkaaseen pulahdukseen uima-altaalla. Talven kylminä iltoina voi miettiä näitä aurinkoisen kuumia juoksulenkkejä.
Iltasuihkun jälkeen tytöt vaikuttivat sen verran väsyneiltä, että päätimme hakea illalliseksi pitsaa. Timo lähti kunnon perheenisän tavoin hakemaan perheelle ruokaa autolla kuunnellen Tupac:ia ikkunat auki. Pitsat maistuivat herkullisiltaja hävisivät parempiin suihin noin viidessä minuutissa. Jälkiruoaksi nautimme mansikoita ja viinirypäleitä. Hintalaatusuhde 16 dollaria yhteensä neljälle hengelle kompensoi päivän food markettia.
Santa Barbara oli varsin leppoisa pieni hippikylä, mutta aivan emme tavoittaneet sitä hypetystä, joka paikan ympärillä leijuu. Hotellimme oli aivan loistava, mutta ei kyllä aivan sitä 200 dollarin hintaa per yö, vaikka sesonki olikin. Sää oli toki mitä ihanin ja ostoskatu todella idyllinen. Kaikki asiat toimivat ja oleminen oli jotenkin todella miellyttävää oli sitten kysymys ruoasta, ihmisistä, maisemista tai mistä vain. Mukava paikka, mutta kovasti ylihinnoiteltu. Kannattaa kuitenkin poikeata, mikäli täällä päin on käymässä.
lauantai 28. kesäkuuta 2014
La 28.6.2014 Redondo Beach – Santa Barbara
Timo oli napannut huonoksi onnekseen kesäflunssan ja voi varsin huonosti aamulla. Olimme juuri roudaamassa tavaroita ulos, kun latinosiivoojat astelivat sisään. Pakkasimme auton valmiiksi ja suuntasimme hetkeksi vielä poolille pulikoimaan. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kurvasimme vielä bensikselle tankkaamaan ennen lähtöä. Täysi tankki maksoi 68 dollaria eli alle 50 euroa.
Pacific Highway oli aivan tupaten täynnä lauantai-kruisailijoita, joten pysähdyimme parin sadan metrin välein punaisiin valoihin. Heinillä alkoi jo keittämään puolentoista tunnin jumittamisen jälkeen, kun matkaa oli tultu 60 kilometriä ja edessä oli vielä 170km. Päätimme siis pitää lounastauon Redondo Beachillä Malibun sijaan. Redondo Pier oli perustettu jo 1800-luvun lopulla ja se oli todella kaunis kokonaisuus turkoosi-valkoisia puurakennuksia, kauppoja ja ravintoloita. Veimme auton biitsin viereiseen parkkitaloon ja lähdimme ihmettelemään maisemia. Monet perheet olivat tulleet käyskentelemään laiturille ja rannalle piknikille. Näin mekin teimme. Heini nappasi matkalta kahvit ja linnoittauduimme aaltojen lähelle. Lounaaksi söimme aamulla valmistamme kalkkunaleivät, mansikoita, aprikooseja ja omenoita. Vain lapset uskaltautuivat uimaan. Emma etsiskeli innoissaan simpukoita ja jaksoi pomppia pitkään aalloissa Lauran jo tultua lämmittelemään. Laiturilla kävimme muutamassa sisustus/vaatekaupassa, josta Heini löysi jälleen uuden kyltin kotiin viemisiksi. Tytöt nauttivat italialaistyyppisistä jäätelöistä ja yrittivät bongata delfiinejä ja merileijonia. Tällä kertaa nuo kaverit pysyivät piilossa.
Loppumatkaa tuntui mukavalta taas lähteä jatkamaan, kun pakkopysähdys osoittautuikin varsin onnistuneeksi. Heininkin kofeiinitasapaino saatiin korjattua, joten aamun kiukku oli jo kauan sitten laantunut. Päätimme kuitenkin valita moottoritien PCH:n sijaan ja olla nopeammin perillä.
Moottoritien valinta oli itse asiassa fiksu veto, koska saimme nauttia todella kauniista kumpuilevista vuorimaisemista Hollywood Hillsien läheisyydestä, kunnes moottoritiemme liittyi jälleen rantamotariin. Matkan hupia oli kuunnella Timon selostusta erilaisista autoista ja niiden moottorien tilavuuksista. McLarenin hieno urheiluauto sai koko perheemme päät kääntymään ja ilmeisesti myös auton kuskin ylpeäksi.
Lähestyessämme Santa Barbaraa olivat maisemat aivan käsittämättömän upeat. Ei ihme, että monella Hollywood-tähdellä on täälläpäin kesäasuntoja. Toisella puolella nousevat jylhät, tummanvihreät vuoret ja tien toisella puolella toinen toistaan kauniimmat poukamat, jota reunustavat erilaiset kukkapensaat, laiturit ja palmukujat. Aivan kuin ajaisimme koko ajan postikortissa.
Santa Barbara oli niin ikään kaunis pikku kylä. Hotellimme sijaitsi East Beachillä ja löysimmekin nopeasti hotellin ja avuliaan respan. Hotellimme oli mitä mainioin ja viereisessä huoneessa majaili kotoisasti oljenvaalea ruotsalaisperhe. Hotellihuoneen valtava amme, kuten vieressä oleva uima-allas herättivät tytöissä suurta innostusta. Aikuiset olivat tyytyväisiä hotellin hyvään sijaintiin, kauniiseen sisustukseen, jääkaappiin ja tee/kahvilaitteeseen. Täällä viihdymme mainiosti kaksi yötä.
Tavaroiden purkamisen jälkeen kävimme tepastelemassa rannalla ja syömässä illallista läheisessä bistrossa. Aikuisten ruoka oli erinomaisen hyvää – lasten puolestaan luokattoman huono esitys. Onneksi tytöt saivat meidän lautaselta vatsat täyteen. Aterian pelasti mukava tarjoilija, joka toi tytöille piirustusvälineet ja tehtävävihot. Jätimme hyvän tipin, koska kokonaisuus jäi kuitenkin plussan puolelle. Hotellihuoneessa säädimme kattohurruttimen ja jalkatuulettimen täysille.
Pacific Highway oli aivan tupaten täynnä lauantai-kruisailijoita, joten pysähdyimme parin sadan metrin välein punaisiin valoihin. Heinillä alkoi jo keittämään puolentoista tunnin jumittamisen jälkeen, kun matkaa oli tultu 60 kilometriä ja edessä oli vielä 170km. Päätimme siis pitää lounastauon Redondo Beachillä Malibun sijaan. Redondo Pier oli perustettu jo 1800-luvun lopulla ja se oli todella kaunis kokonaisuus turkoosi-valkoisia puurakennuksia, kauppoja ja ravintoloita. Veimme auton biitsin viereiseen parkkitaloon ja lähdimme ihmettelemään maisemia. Monet perheet olivat tulleet käyskentelemään laiturille ja rannalle piknikille. Näin mekin teimme. Heini nappasi matkalta kahvit ja linnoittauduimme aaltojen lähelle. Lounaaksi söimme aamulla valmistamme kalkkunaleivät, mansikoita, aprikooseja ja omenoita. Vain lapset uskaltautuivat uimaan. Emma etsiskeli innoissaan simpukoita ja jaksoi pomppia pitkään aalloissa Lauran jo tultua lämmittelemään. Laiturilla kävimme muutamassa sisustus/vaatekaupassa, josta Heini löysi jälleen uuden kyltin kotiin viemisiksi. Tytöt nauttivat italialaistyyppisistä jäätelöistä ja yrittivät bongata delfiinejä ja merileijonia. Tällä kertaa nuo kaverit pysyivät piilossa.
Loppumatkaa tuntui mukavalta taas lähteä jatkamaan, kun pakkopysähdys osoittautuikin varsin onnistuneeksi. Heininkin kofeiinitasapaino saatiin korjattua, joten aamun kiukku oli jo kauan sitten laantunut. Päätimme kuitenkin valita moottoritien PCH:n sijaan ja olla nopeammin perillä.
Moottoritien valinta oli itse asiassa fiksu veto, koska saimme nauttia todella kauniista kumpuilevista vuorimaisemista Hollywood Hillsien läheisyydestä, kunnes moottoritiemme liittyi jälleen rantamotariin. Matkan hupia oli kuunnella Timon selostusta erilaisista autoista ja niiden moottorien tilavuuksista. McLarenin hieno urheiluauto sai koko perheemme päät kääntymään ja ilmeisesti myös auton kuskin ylpeäksi.
Lähestyessämme Santa Barbaraa olivat maisemat aivan käsittämättömän upeat. Ei ihme, että monella Hollywood-tähdellä on täälläpäin kesäasuntoja. Toisella puolella nousevat jylhät, tummanvihreät vuoret ja tien toisella puolella toinen toistaan kauniimmat poukamat, jota reunustavat erilaiset kukkapensaat, laiturit ja palmukujat. Aivan kuin ajaisimme koko ajan postikortissa.
Santa Barbara oli niin ikään kaunis pikku kylä. Hotellimme sijaitsi East Beachillä ja löysimmekin nopeasti hotellin ja avuliaan respan. Hotellimme oli mitä mainioin ja viereisessä huoneessa majaili kotoisasti oljenvaalea ruotsalaisperhe. Hotellihuoneen valtava amme, kuten vieressä oleva uima-allas herättivät tytöissä suurta innostusta. Aikuiset olivat tyytyväisiä hotellin hyvään sijaintiin, kauniiseen sisustukseen, jääkaappiin ja tee/kahvilaitteeseen. Täällä viihdymme mainiosti kaksi yötä.
Tavaroiden purkamisen jälkeen kävimme tepastelemassa rannalla ja syömässä illallista läheisessä bistrossa. Aikuisten ruoka oli erinomaisen hyvää – lasten puolestaan luokattoman huono esitys. Onneksi tytöt saivat meidän lautaselta vatsat täyteen. Aterian pelasti mukava tarjoilija, joka toi tytöille piirustusvälineet ja tehtävävihot. Jätimme hyvän tipin, koska kokonaisuus jäi kuitenkin plussan puolelle. Hotellihuoneessa säädimme kattohurruttimen ja jalkatuulettimen täysille.
perjantai 27. kesäkuuta 2014
Pe 27.6.2014 San Diego
Yöllisen vaeltelun seurauksena lapset nukkuivat aikuisten sängyssä ja aikuiset lasten sängyssä. Kaikki olivat tyytyväisiä –erityisesti vanhemmat, joilla oli a) tilaa b) peittoa. Kelloa siirsimme pariinkin otteeseen, kunnes Laura heräsi puoli yhdeksältä ja kömpi pusuttaen väliin. Aamiaisen jälkeen pakkasimme autoon myös rantsuvermeet, josko San Diegon reissulla uintikin onnistuisi.
Matkaa S. Diegoon oli reilun tunnin verran ja ajankuluksi bongailimme toinen toistaan hullumpia kieltokylttejä. Ilmeisesti Jenkeissä on tapana kirjoittaa aina kiellon alle sakkomäärä sekä asetus, johon kielto perustuu. Matkalla meri pilkotti vähän väliä ja tytöt laskivat helikoptereita, joita lentelikin yli kymmenen matkan varrella. Näistäkin oli tietysti kyltit: ”Freesway is air patrolled”. Well, but of course it is.
San Diegossa halusimme ehdottomasti käydä USS Midway –lentotukialuksella, joka palveli yli 60 vuotta ja mm. Vietnamin sodassa. Alus oli valtavan kokoinen ja sisälle mahtui lähes 60 hävittäjää. Alus toimii nykyään hienona meri- ja sotamuseona, jota jaksoimme kiertää yli kolme tuntia. Alussa teimme toki kardinaalivirheen ja otimme Vain 2 audio guidea aikuisia varten. Lapsille oli oma kuunteluohjelma ja kysymykset, joihin piti etsiä vastaukset. Kuuntelimme siis kahta guidea vuorotellen. Ihmettelimme myös, että tytöt osasivat kertoa kysymyksiin oikeat vastaukset kuuntelun perustella. Emma hieman Lauraa paremmin, jossa näkyi vuoden pidempi kielenharjoittelu. Olimme taas todella iloisia siitä, että he jaksoivat kuunnella koko audioguiden läpi ja vaatimalla vaativat luureja meiltä. Selostus oli tehty todella mielenkiintoiseksi, joten aikuisetkin halusivat kuunnella kaikki osiot. Lasten reitillä opeteltiin kysymysten kuuntelun lisäksi tekemään tehtäviä, kuten merimiessolmuja. Nämä Jenkkien nähtävyydet ja opetuksellisuus ovat valovuoden Eurooppaa edellä, jossa lapsille ei juurikaan nähtävyyksissä ole mietitty rooleja.
USS Midway oli Disneyn tapaan täynnä vanhoja papparaisia ja tällä kertaa he kaikki olivat palvelleet 2. maailmansodasta eteenpäin USS Midaway:lla. Heidän tarinoitaan olisi jaksanut kuunnella loputtomiin. Kiersimme nukkumatilat, komentosillan, moottoritilat, ankkuriketjuhuoneen sekä itse kannen, josta hävittäjät ampaisivat matkaan. Puolivälissä pidimme lounas/välipalatauon, joka ei kyllä ollut terveellisyydessään, täyttävyydessään priimaa tasoa tai millään muotoa miellyttävä sipseineen ja nugetteineen. Lounas antoi kuitenkin energiaa jatkaa kierrosta.
USS Midway:lla palvelevien miesten keski-ikä oli 19-20 -vuotta, joten todella nuoria he ovat olleet. Koko prosessin nähtyämme täytyy vain ihmetellä ammattitaitoa ja omistautumista. Nukkumatilat olivat perussotilailla aivan olemattomat.Yhdessä pienessä huoneessa oli 16 sänkyä, kolme päällekkäin. Sängyt olivat todella kapeita ja lyhyitä, joten edes itse en olisi pystynyt nukkumaan suorana. Kolmen kuukauden pestin ajan haisevien vaatteiden ja testosteronin lemu on ollut aikamoinen. Veden säännöstelu kun oli todella tiukkaa. Suihku sai kestää maksimissaan 2 minuuttia, joista vettä sai käyttää 15 sekuntia ennen ja jälkeen saippuoinnin. Yleisin vamma sotilailla oli päähaavat, koska hälytyksen tullessä piti olla kolmessa minuutissa valmiina omalla postillaan. Laivan käytävät olivat todella matalia ja vähän väliä joutui nostamaan jalkoja polveen asti ulottuvissa kynnyksissä. Suurin osa miehistä siis löi päänsä kattoon tässä kiireessä ja joutuivat tikattaviksi. Ruokaa sai 23h vuorokaudessa eli aina, kun oli off-duty.
Kaikkein mielenkiintoisin kohde oli kuitenkin kansi, joka oli täynnä erilaisia hävittäjiä ja taisteluhelikoptereita. Saimme myös hyvän kuvan lentotukialuksen henkilökunnan eri tehtävistä, jotka nekin olivat todella vaativia. Esimerkiksi kun hävittäjä saapui ”kotipesään” lyhyt kiitorata kompensoitiin vaijerilla, joka piti osua koneen takaosassa olevaan koukkuun. Mikäli heitto ei ensin onnistunut, ei auttanut muu kuin vetää kone taas ilmoihin ja yrittää lähestymistä uudelleen. Pääsimme myös istumaan koulutushävittäjään sekä ottamaan kuvia Top Gun –elokuvasta tutusta TomCatista eli F14:sta, jonka siipien erikoisuutena oli taittuvuus.
Kierroksen loputtua tytöt kävivät hakemassa ansaitsemansa Junior Wings –kunniamerkit, joka oli jälleen kerran hauska kokemus. Tyttöjen piti pitää toista kättä lipassa ja toista sydämen päällä, jossa ansiomerkki oli. Tämä kaikki oli meille suurta elämystä. Ulko-olevalla vielä viimeinen herrasmies muisti nostaa oman käden lippaan tyttöjä tervehtiessään. Tyttöjen kuului vastata tervedykseen, jota harjoiteltiin molemmilla käsillä.
Seuraavaksi kävimme tyttöjen mieliksi valtavan kokoisessa ulkoilmaleikkipuistossa, jossa oli kiipeilytelineitä jos jonkin sorttisia ja ei-niin-kovin-turvallisia kieputtimia. Tyttöjen juoksentelutauon jälkeen oli aika käydä vielä päivän toisessa nähtävyydessä eli Hotel del Coronado:ssa, joka sijaitsi lahden toisella puolella niemenkärjessä. Kyseinen hotelli on viime vuosisadan alusta ja Californian suurin yhtenäinen puinen rakennus. Hotelli oli todella kaikkien odotusten täyttymys. Viiden tähden hotelli oli viimeisen päälle Hamptons-tyylinen upea kokonaisuus linnamaisia torneja sekä kauniita parvekkeita ja ulokkeita. Päätimme valita itse parkkeerauksen vallet parkkingin sijaan ja astelimme terassin kautta ihastelemaan taloa. Kylpylä-spa, oma yrittipuutarha, hotellin portailta alkava hienohiekkainen hiekkaranta, uima-allas ja useat erilaiset rantapaviljongit cocktail-alueineen olivat todella hienot. Täysi auringonpaiste olisi saanut kuvat oikeuksiinsa, mutta nautimme näkymistä valtavasti myös pienen pilvireunuksen kera. Täällä olisi kelvannut viettää pidempäänkin aikaa kuin pelkkien jäätelöiden verran.
Heini löysi hotellin omasta sisustuskaupasta kauniin, suurikokoisen ja kauniin turkoosinvärisen Beach-aiheisen kyltin ja jopa yllättävän edullisesti (12 dollaria). Timo ei ymmärtänyt mihin moinen kyltti laitettaisiin osoittamaan, mutta Heinin mielestä se sopi erityisen hienosti puutarhaan näyttämään suuntaa Kivenlahden rantaan :) Hotel del Coronado on myös tunnettu eräästä Marilyn Monroesta, joka kuvasi täällä elokuvaa ”Some like it hot”. Täytyypä varmaan katsoa kyseinen elokuva uusin silmin nyt täällä käyneenä.
Hotellin parkkeeraus tunniksi olisi maksanut 26 dollaria, mutta tyttö kassalla sääli meitä ja kyseli armeliaasti josko ostimme mitään kaupoista. Näytimme kuittia ja kerroimme, että ostimme myös jäätelöt ja muuta (no ei kyllä muuta). Tyttö kertoi, että 50 dollarilla ostaneet eivät joudu maksamaan parkkeerauksesta, mutta kun teillä on nuo suloiset kullanmurutkin tuolla takapenkillä niin tokihan ostitte yli 50 dollarilla. Mehän tietysti siihen, että ”But of course, hon’”. Poistuimme siis onnellisesti kaikki 26 dollaria taskussamme.
Tässä vaiheessa kello oli jo kuusi, joten oli aika lähteä kotimatkalle. Harmillisesti osuimme johonkin epämääräiseen iltaruuhkaan, jota emme jaksaneet jäädä junnuttamaan. Ensimmäinen järkevä exit näytti Solana Beachia, jonne kurvasimme nopean neuvottelun jälkeen. Takapenkillä USS Midayltä ostetut pehmokotkatkin hurrasivat. Solana Beach oli kaunis kätkö, jonne tuskin monikaan ulkomaalainen eksyy. Meille se oli täydellinen salapoukama, jossa nautimme hetken ilta-auringosta. Tytöt kirmasivat onnesta hihkuen mereen. Näissä aalloissa oli tällä kertaa jo hieman kokeneempia surffareita.
Matkalla takaisin Freeway vitoselle Heini kävi poimimassa seuraavaksi aamuksi hieman leipää, mansikoita ja kahvimaitoa ja päätyi innokkaan myyjäapulaisen iskettäväksi. Hauska tilanne, jota ei kotosalla kovin usein tapahdu. Autossa tätä kertoessa, Emma kysyi epäuskoisena, että: ”Mitäääh, iskeä? Yrittikö se poika lyödä sua?”
Kämpillä pesimme vielä pikakoneen biitsipyyhkeitä ja nauroimme pitkään illallispöydässä hauskoile jutuille. Ihanat lapset meillä! Huomenna on aika laittaa kimpsut ja kampsut kasaan ja lähteä road tripille! Seuraavan viikon olemme siis tien päällä pitkin Pacific Highwayta! Woop woop! Ps. Kuvat saapuvat vasta huomenna aamusta. Yhteys on aika hidas ja nyt nukuttaa.
Matkaa S. Diegoon oli reilun tunnin verran ja ajankuluksi bongailimme toinen toistaan hullumpia kieltokylttejä. Ilmeisesti Jenkeissä on tapana kirjoittaa aina kiellon alle sakkomäärä sekä asetus, johon kielto perustuu. Matkalla meri pilkotti vähän väliä ja tytöt laskivat helikoptereita, joita lentelikin yli kymmenen matkan varrella. Näistäkin oli tietysti kyltit: ”Freesway is air patrolled”. Well, but of course it is.
San Diegossa halusimme ehdottomasti käydä USS Midway –lentotukialuksella, joka palveli yli 60 vuotta ja mm. Vietnamin sodassa. Alus oli valtavan kokoinen ja sisälle mahtui lähes 60 hävittäjää. Alus toimii nykyään hienona meri- ja sotamuseona, jota jaksoimme kiertää yli kolme tuntia. Alussa teimme toki kardinaalivirheen ja otimme Vain 2 audio guidea aikuisia varten. Lapsille oli oma kuunteluohjelma ja kysymykset, joihin piti etsiä vastaukset. Kuuntelimme siis kahta guidea vuorotellen. Ihmettelimme myös, että tytöt osasivat kertoa kysymyksiin oikeat vastaukset kuuntelun perustella. Emma hieman Lauraa paremmin, jossa näkyi vuoden pidempi kielenharjoittelu. Olimme taas todella iloisia siitä, että he jaksoivat kuunnella koko audioguiden läpi ja vaatimalla vaativat luureja meiltä. Selostus oli tehty todella mielenkiintoiseksi, joten aikuisetkin halusivat kuunnella kaikki osiot. Lasten reitillä opeteltiin kysymysten kuuntelun lisäksi tekemään tehtäviä, kuten merimiessolmuja. Nämä Jenkkien nähtävyydet ja opetuksellisuus ovat valovuoden Eurooppaa edellä, jossa lapsille ei juurikaan nähtävyyksissä ole mietitty rooleja.
USS Midway oli Disneyn tapaan täynnä vanhoja papparaisia ja tällä kertaa he kaikki olivat palvelleet 2. maailmansodasta eteenpäin USS Midaway:lla. Heidän tarinoitaan olisi jaksanut kuunnella loputtomiin. Kiersimme nukkumatilat, komentosillan, moottoritilat, ankkuriketjuhuoneen sekä itse kannen, josta hävittäjät ampaisivat matkaan. Puolivälissä pidimme lounas/välipalatauon, joka ei kyllä ollut terveellisyydessään, täyttävyydessään priimaa tasoa tai millään muotoa miellyttävä sipseineen ja nugetteineen. Lounas antoi kuitenkin energiaa jatkaa kierrosta.
USS Midway:lla palvelevien miesten keski-ikä oli 19-20 -vuotta, joten todella nuoria he ovat olleet. Koko prosessin nähtyämme täytyy vain ihmetellä ammattitaitoa ja omistautumista. Nukkumatilat olivat perussotilailla aivan olemattomat.Yhdessä pienessä huoneessa oli 16 sänkyä, kolme päällekkäin. Sängyt olivat todella kapeita ja lyhyitä, joten edes itse en olisi pystynyt nukkumaan suorana. Kolmen kuukauden pestin ajan haisevien vaatteiden ja testosteronin lemu on ollut aikamoinen. Veden säännöstelu kun oli todella tiukkaa. Suihku sai kestää maksimissaan 2 minuuttia, joista vettä sai käyttää 15 sekuntia ennen ja jälkeen saippuoinnin. Yleisin vamma sotilailla oli päähaavat, koska hälytyksen tullessä piti olla kolmessa minuutissa valmiina omalla postillaan. Laivan käytävät olivat todella matalia ja vähän väliä joutui nostamaan jalkoja polveen asti ulottuvissa kynnyksissä. Suurin osa miehistä siis löi päänsä kattoon tässä kiireessä ja joutuivat tikattaviksi. Ruokaa sai 23h vuorokaudessa eli aina, kun oli off-duty.
Kaikkein mielenkiintoisin kohde oli kuitenkin kansi, joka oli täynnä erilaisia hävittäjiä ja taisteluhelikoptereita. Saimme myös hyvän kuvan lentotukialuksen henkilökunnan eri tehtävistä, jotka nekin olivat todella vaativia. Esimerkiksi kun hävittäjä saapui ”kotipesään” lyhyt kiitorata kompensoitiin vaijerilla, joka piti osua koneen takaosassa olevaan koukkuun. Mikäli heitto ei ensin onnistunut, ei auttanut muu kuin vetää kone taas ilmoihin ja yrittää lähestymistä uudelleen. Pääsimme myös istumaan koulutushävittäjään sekä ottamaan kuvia Top Gun –elokuvasta tutusta TomCatista eli F14:sta, jonka siipien erikoisuutena oli taittuvuus.
Kierroksen loputtua tytöt kävivät hakemassa ansaitsemansa Junior Wings –kunniamerkit, joka oli jälleen kerran hauska kokemus. Tyttöjen piti pitää toista kättä lipassa ja toista sydämen päällä, jossa ansiomerkki oli. Tämä kaikki oli meille suurta elämystä. Ulko-olevalla vielä viimeinen herrasmies muisti nostaa oman käden lippaan tyttöjä tervehtiessään. Tyttöjen kuului vastata tervedykseen, jota harjoiteltiin molemmilla käsillä.
Seuraavaksi kävimme tyttöjen mieliksi valtavan kokoisessa ulkoilmaleikkipuistossa, jossa oli kiipeilytelineitä jos jonkin sorttisia ja ei-niin-kovin-turvallisia kieputtimia. Tyttöjen juoksentelutauon jälkeen oli aika käydä vielä päivän toisessa nähtävyydessä eli Hotel del Coronado:ssa, joka sijaitsi lahden toisella puolella niemenkärjessä. Kyseinen hotelli on viime vuosisadan alusta ja Californian suurin yhtenäinen puinen rakennus. Hotelli oli todella kaikkien odotusten täyttymys. Viiden tähden hotelli oli viimeisen päälle Hamptons-tyylinen upea kokonaisuus linnamaisia torneja sekä kauniita parvekkeita ja ulokkeita. Päätimme valita itse parkkeerauksen vallet parkkingin sijaan ja astelimme terassin kautta ihastelemaan taloa. Kylpylä-spa, oma yrittipuutarha, hotellin portailta alkava hienohiekkainen hiekkaranta, uima-allas ja useat erilaiset rantapaviljongit cocktail-alueineen olivat todella hienot. Täysi auringonpaiste olisi saanut kuvat oikeuksiinsa, mutta nautimme näkymistä valtavasti myös pienen pilvireunuksen kera. Täällä olisi kelvannut viettää pidempäänkin aikaa kuin pelkkien jäätelöiden verran.
Heini löysi hotellin omasta sisustuskaupasta kauniin, suurikokoisen ja kauniin turkoosinvärisen Beach-aiheisen kyltin ja jopa yllättävän edullisesti (12 dollaria). Timo ei ymmärtänyt mihin moinen kyltti laitettaisiin osoittamaan, mutta Heinin mielestä se sopi erityisen hienosti puutarhaan näyttämään suuntaa Kivenlahden rantaan :) Hotel del Coronado on myös tunnettu eräästä Marilyn Monroesta, joka kuvasi täällä elokuvaa ”Some like it hot”. Täytyypä varmaan katsoa kyseinen elokuva uusin silmin nyt täällä käyneenä.
Hotellin parkkeeraus tunniksi olisi maksanut 26 dollaria, mutta tyttö kassalla sääli meitä ja kyseli armeliaasti josko ostimme mitään kaupoista. Näytimme kuittia ja kerroimme, että ostimme myös jäätelöt ja muuta (no ei kyllä muuta). Tyttö kertoi, että 50 dollarilla ostaneet eivät joudu maksamaan parkkeerauksesta, mutta kun teillä on nuo suloiset kullanmurutkin tuolla takapenkillä niin tokihan ostitte yli 50 dollarilla. Mehän tietysti siihen, että ”But of course, hon’”. Poistuimme siis onnellisesti kaikki 26 dollaria taskussamme.
Tässä vaiheessa kello oli jo kuusi, joten oli aika lähteä kotimatkalle. Harmillisesti osuimme johonkin epämääräiseen iltaruuhkaan, jota emme jaksaneet jäädä junnuttamaan. Ensimmäinen järkevä exit näytti Solana Beachia, jonne kurvasimme nopean neuvottelun jälkeen. Takapenkillä USS Midayltä ostetut pehmokotkatkin hurrasivat. Solana Beach oli kaunis kätkö, jonne tuskin monikaan ulkomaalainen eksyy. Meille se oli täydellinen salapoukama, jossa nautimme hetken ilta-auringosta. Tytöt kirmasivat onnesta hihkuen mereen. Näissä aalloissa oli tällä kertaa jo hieman kokeneempia surffareita.
Matkalla takaisin Freeway vitoselle Heini kävi poimimassa seuraavaksi aamuksi hieman leipää, mansikoita ja kahvimaitoa ja päätyi innokkaan myyjäapulaisen iskettäväksi. Hauska tilanne, jota ei kotosalla kovin usein tapahdu. Autossa tätä kertoessa, Emma kysyi epäuskoisena, että: ”Mitäääh, iskeä? Yrittikö se poika lyödä sua?”
Kämpillä pesimme vielä pikakoneen biitsipyyhkeitä ja nauroimme pitkään illallispöydässä hauskoile jutuille. Ihanat lapset meillä! Huomenna on aika laittaa kimpsut ja kampsut kasaan ja lähteä road tripille! Seuraavan viikon olemme siis tien päällä pitkin Pacific Highwayta! Woop woop! Ps. Kuvat saapuvat vasta huomenna aamusta. Yhteys on aika hidas ja nyt nukuttaa.
torstai 26. kesäkuuta 2014
To 26.6.2014 San Juan de Capistrano – Dana Point
Aikuiset alkavat pääsemään kiinni koti-Suomen aamuheräämisiin, koska jaksoimme juuri ja juuri kiepahtaa puoli kymmeneltä jenkkisängystä alas ja tassutella makkarin kokolattiamatolta keittiöön kurkkaamaan josko aamuaurinko jo paistaisi. Aamiaista nautimme aurinkoisella terassilla ja ihmettelimme kuinka mansikat voivatkaan maistua ainakin yhtä hyviltä kuin Suomessa. Löysimme keittiön uumenista myös jättikokoisen paahtimen, jossa vaaleaakin vaaleammat paahtoleivät paahtuivat herkullisiksi. Lauran mielestä paahtoleivät maistuvat Amerikassa tooodella paljon paremmilta kuin Suomessa. Mahtavaa huomata, että tytöt ymmärtävät pikku hiljaa, että joskus jotkut asiat voivat olla paremmin kuin kotona –kunhan vain uskaltaa kokeilla.
Aamiaisen jälkeen etsimme koko kämpän läpi löytääksemme vihdoin terassin takaoven takaa pesukoneen sekä kuivurin. Ne olivat jättikokoa ja yhteistuumin mietimme miten ihmeessä näitä vempuloita käytetään. Yhtään sen helpompaa ei ollut pesuaineen valinta useista purnukoista, joissa oli toinen toistaan enemmän eri värisiä kukkia ja hajusteita. Kokonaisuudessaan pyykinpesu oli kovasti outoa, koska pesuaineet heitettiin vain keskelle pyykkejä ja pyykit ripoteltiin yläkautta valtavan vatkaimen ympärille. Pesukoneessa ei myöskän ollut sisäkantta vaan leffatyylisesti odotimme koko ajan pesuaineen kuplivan ”muka-kannen” välistä. Pesukone piti valtavaa metakkaa, joten ei ihme, että se oli tuomittu piharakennukseen. Pidimme ovea hetken auki kuullaksemme, jos jotain menee vikaan, mutta Heini kävi pian vähin äänin sulkemassa oven, koska meteli oli todella mölyisä. Toimituksen päättyminen kruunautui hälytysajoneuvon tyylisellä ulinalla, joka loppui vasta, kun pesukone suljettiin. Tämänkään äänimerkin älykkyyttä emme oikein ymmärtäneet. Seuraavaksi ihmettelimme kuivuria, jossa oli lukematon määrä eri vaihtoehtoja kuivuusasteista ja pari muuta säätönappia, joiden kaikki vaihtoehdot tarkoittivat mielestämme enemmän tai vähemmän samaa. Yritimme valita kaikkein hellävaraisimman vaihtoehdon. Kuivurin järkevyyttä ihmettelimme ylipäänsä, koska narulla pyykit olisivat varmaan kuivuneet alle tunnissa tässä lämpötilassa. Auringosta ei ainakaan ole pulaa. No mekin käytimme kuivuria, koska talosta ei oikein löytynyt mitään järkevää paikkaa minne pyykit olisi voinut ripustaa. Säästyimme myös silitykseltä.
Lapset leikkivät tällä välin majaleikkiä omassa makuuhuoneessa. Pyykinpesukori toimitti Pet Shop –elukoiden pesän virkaa ja he olivat saaneet kaikki sängyn tyynyt, joita oli siis noin 15, mahtumaan majaan.
Pyykinpesuoperaation ja muutaman neuvoa antavan kahvikupposen jälkeen suunnistimme useammaksi tunniksi uima-altaalle Lauran vaatimuksesta. Laura viihtyikin koko kolme tuntia pelkästään vedessä. Emma sentään jaksoi piirrellä aina välillä. Timo ja Heini kävivät vuorotellen Clubhousen kuntosalilla, mikä oli varsin kätevää, koska uima-allas ja poreamme olivat vain muutaman metrin päässä. Tämäpä olikin ensimmäinen kerta kuntosalilla pelkät bikinit päällä (Heinillä siis...). Uima-altaalla oli todella miellyttävää, koska ilma oli noin 26-asteista ja aurinko oli vähän väliä pienen usvapilven peitossa. Lapset saivat kavereita paikallisista lapsista, joilla olikin kaikki maailman vesilelut mukana.
Lounaan ja kirjojen lukemisen jälkeen kello olikin jo neljä, jolloin meille tuli mieleen käydä pyörähtämässä jossain muuallakin kuin vain uima-altaalla. Lonely Planetin mukaan 10 minuutin päässä olevan San Juan Capistranon Mission –kirkko on Californian vanhin rakennus ja kaunein näistä espanjalaistyylisistä kirkoista. Kirkko oli toki ihan kaunis, mutta Euroopan kirkkoja kiertäneinä se ei juuri tehnyt meihin vaikutusta. Naureskelimme myös kirkon muka vanhalle iälle, joka oli 1700-luvun puolivälistä. Päätimme jättää suosiolla kirkkojen ihastelun Euroopan matkailulle ja nauttia täällä ihan muista asioista :) Kauniina yksityiskohtana kirkon interiööristä voi toki sanoa sen, että kukkaornamentit olivat sieviä. Tytöille saimme jälleen selittää Jeesuksesta. Emma kiinnosti kovasti tietää, että mihin se Jeesus nyt on haudattu. Turha yrittää siinä selittää, että no ikään kuin ei loppujen lopuksi minnekään, kun Jeesus nousi kuolleista. Niin niin, mutta mihin se haudattiin? Onneksi vastaus Eurooppaan riitti hänelle...
Kirkkobongailun jälkeen kävimme vielä Dana Pointin Doheny State Beachilla pikauinnilla ja katselemassa aloittelevien surffareiden sukelluksia. Täällä aallot olivat lupsakoita ja tytöt pystyivät jopa uimaan. Aurinko oli tosin juuri ”iltausvautumassa”, joten kylmä merivesi ei houkutellut pitkään pulikointiin. Keskityimme siis tuhoamaan yhden sipsipussin ja lapset tekivät hiekkalinnoja.
Paluumatkalla kävimme ottamassa kuvia poukaman yläpuolella kohoavilta ”cliffeiltä” ja kuljimme pienen luontopolun pitkin kalliota. Talolla tytöt pulikoivat aikuisten kylppärin ammeessa ja kikattivat kovaan ääneen. Illallisen jälkeen katselimme matkablogin kuvia aikaisemmilta vuosilta.
Huomenna San Diegoon!
Aamiaisen jälkeen etsimme koko kämpän läpi löytääksemme vihdoin terassin takaoven takaa pesukoneen sekä kuivurin. Ne olivat jättikokoa ja yhteistuumin mietimme miten ihmeessä näitä vempuloita käytetään. Yhtään sen helpompaa ei ollut pesuaineen valinta useista purnukoista, joissa oli toinen toistaan enemmän eri värisiä kukkia ja hajusteita. Kokonaisuudessaan pyykinpesu oli kovasti outoa, koska pesuaineet heitettiin vain keskelle pyykkejä ja pyykit ripoteltiin yläkautta valtavan vatkaimen ympärille. Pesukoneessa ei myöskän ollut sisäkantta vaan leffatyylisesti odotimme koko ajan pesuaineen kuplivan ”muka-kannen” välistä. Pesukone piti valtavaa metakkaa, joten ei ihme, että se oli tuomittu piharakennukseen. Pidimme ovea hetken auki kuullaksemme, jos jotain menee vikaan, mutta Heini kävi pian vähin äänin sulkemassa oven, koska meteli oli todella mölyisä. Toimituksen päättyminen kruunautui hälytysajoneuvon tyylisellä ulinalla, joka loppui vasta, kun pesukone suljettiin. Tämänkään äänimerkin älykkyyttä emme oikein ymmärtäneet. Seuraavaksi ihmettelimme kuivuria, jossa oli lukematon määrä eri vaihtoehtoja kuivuusasteista ja pari muuta säätönappia, joiden kaikki vaihtoehdot tarkoittivat mielestämme enemmän tai vähemmän samaa. Yritimme valita kaikkein hellävaraisimman vaihtoehdon. Kuivurin järkevyyttä ihmettelimme ylipäänsä, koska narulla pyykit olisivat varmaan kuivuneet alle tunnissa tässä lämpötilassa. Auringosta ei ainakaan ole pulaa. No mekin käytimme kuivuria, koska talosta ei oikein löytynyt mitään järkevää paikkaa minne pyykit olisi voinut ripustaa. Säästyimme myös silitykseltä.
Lapset leikkivät tällä välin majaleikkiä omassa makuuhuoneessa. Pyykinpesukori toimitti Pet Shop –elukoiden pesän virkaa ja he olivat saaneet kaikki sängyn tyynyt, joita oli siis noin 15, mahtumaan majaan.
Pyykinpesuoperaation ja muutaman neuvoa antavan kahvikupposen jälkeen suunnistimme useammaksi tunniksi uima-altaalle Lauran vaatimuksesta. Laura viihtyikin koko kolme tuntia pelkästään vedessä. Emma sentään jaksoi piirrellä aina välillä. Timo ja Heini kävivät vuorotellen Clubhousen kuntosalilla, mikä oli varsin kätevää, koska uima-allas ja poreamme olivat vain muutaman metrin päässä. Tämäpä olikin ensimmäinen kerta kuntosalilla pelkät bikinit päällä (Heinillä siis...). Uima-altaalla oli todella miellyttävää, koska ilma oli noin 26-asteista ja aurinko oli vähän väliä pienen usvapilven peitossa. Lapset saivat kavereita paikallisista lapsista, joilla olikin kaikki maailman vesilelut mukana.
Lounaan ja kirjojen lukemisen jälkeen kello olikin jo neljä, jolloin meille tuli mieleen käydä pyörähtämässä jossain muuallakin kuin vain uima-altaalla. Lonely Planetin mukaan 10 minuutin päässä olevan San Juan Capistranon Mission –kirkko on Californian vanhin rakennus ja kaunein näistä espanjalaistyylisistä kirkoista. Kirkko oli toki ihan kaunis, mutta Euroopan kirkkoja kiertäneinä se ei juuri tehnyt meihin vaikutusta. Naureskelimme myös kirkon muka vanhalle iälle, joka oli 1700-luvun puolivälistä. Päätimme jättää suosiolla kirkkojen ihastelun Euroopan matkailulle ja nauttia täällä ihan muista asioista :) Kauniina yksityiskohtana kirkon interiööristä voi toki sanoa sen, että kukkaornamentit olivat sieviä. Tytöille saimme jälleen selittää Jeesuksesta. Emma kiinnosti kovasti tietää, että mihin se Jeesus nyt on haudattu. Turha yrittää siinä selittää, että no ikään kuin ei loppujen lopuksi minnekään, kun Jeesus nousi kuolleista. Niin niin, mutta mihin se haudattiin? Onneksi vastaus Eurooppaan riitti hänelle...
Kirkkobongailun jälkeen kävimme vielä Dana Pointin Doheny State Beachilla pikauinnilla ja katselemassa aloittelevien surffareiden sukelluksia. Täällä aallot olivat lupsakoita ja tytöt pystyivät jopa uimaan. Aurinko oli tosin juuri ”iltausvautumassa”, joten kylmä merivesi ei houkutellut pitkään pulikointiin. Keskityimme siis tuhoamaan yhden sipsipussin ja lapset tekivät hiekkalinnoja.
Paluumatkalla kävimme ottamassa kuvia poukaman yläpuolella kohoavilta ”cliffeiltä” ja kuljimme pienen luontopolun pitkin kalliota. Talolla tytöt pulikoivat aikuisten kylppärin ammeessa ja kikattivat kovaan ääneen. Illallisen jälkeen katselimme matkablogin kuvia aikaisemmilta vuosilta.
Huomenna San Diegoon!
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Ke 25.6.2014 Disney California Adventure Park
No mutta kelloko se soi jälleen varttia yli kuusi? Tällä kertaa Heini piti aamulla huolta siitä, että porukka saatiin autoon seitsemän jälkeen. Tytöt olivat hyvin juonessa mukana, vaikka hoputtaminen tuntuikin näin lomalla hieman väärältä. Tällä kertaa olimmekin sitten Disneyn parkkiksella heti kello kahdeksalta. Heini salakuljetti lapsille hedelmiä kassissa, mikä meni nätisti läpi turvatarkastuksessa. Vesipullot vain jäivät talolle, mikä oli harmittava ja kallis takaisku.
Disney California Adventure Park eli DCA menetti hieman taianomaisuudessaan edellisen puiston prinsessoille ja muille satuhahmoille. Toisaalta tämäkin paikka oli tehty todella hienosti ja joka nurkassa oli joku pieni orkesteri soittamassa tai lapset bongailivat elokuvista tuttuja hahmoja, kuten Toys Story tai Karhuveljeni Koda (koodaa). Seikkailuelämysten määrä oli aivan omaa luokkaansa.
Olimme tehneet kotiläksyt hyvin, joten ampaisimme samantien puiston toiselle puolelle päänähtävyyteen eli Cars vuoristoradalle. Hieman sisäänpääsyn jälkeen siihen oli vain (?) 1.15h jonotusaika. Myöhemmin alkoi jo harmittamaan, ettemme jonottaneet fast passeja. Odotus oli onneksi vaivan arvoinen, koska vuoristorata kertoi Cars 1 elokuvan tarinan ja oli oikeasti todella hauska kilpa-ajelu keskellä elokuvasta tuttuja kanjoneita. Käsittämätön tämä rekvisiitan ja panostamisen määrä. Emmaa tämä vuoristoratailu hieman taas jännitti, mutta muutamat kyyneleet muuttuivat pian iloksi.
Emman suosikiksi nousi River Rafting eli erittäin kasteleva jokiseikkailu. Päädyimme samaan lauttaan amerikkalaisperheen kanssa, jonka tytär oli pukeutunut Water Fairyksi. Perheen kera tulikin hauskaa vitsailua siitä kuka kastuu eniten. No toisen perheen äiti tietysti hyvinkin antavassa topissaan. Lapset kirkuivat kilpaa aina veden loiskuessa.
Tässäkin puistossa Disneyn henkilökunta oli todella ystävällistä. Erityisesti suosimme valkohapsisia papparaisia, jotka jaksoivat jutella pitkään jokaisen lapsen kanssa ja toivottaa sydämellisesti kaikille mukavaa päivää. Välillä jopa tuntui siltä, että nämä 80-90-vuotiaat saivat tästä jopa itse enemmän, mikä teki kokemuksesta vieläkin ihastuttavamman.
Tytöt pitivät kovasti myös Rangers-seikkailusta, jossa raaputettiin kuusi merkkiä aina jokaisen suoritetun tehtävän jälkeen. Tämä oli myös aikuisten mieleen, koska samalla etsittiin eläinten jälkiä tai kiipeiltiin kiipeilyseinillä –eikä tarvinnut jonottaa mihinkään.
Kymmenen aikaan aikuiset tarvitsivat Starbucks-breikin ja lapset saivat ensimmäiset päivän kolmesta jäätelöhetkestä. Kahvimuki kädessä jaksoikin taas leppoisamman jonotella seuraaviin laitteisiin. Lupaan, etten koskaan enää napise Linnanmäen jonottamisesta! Täällä kun sai jonottaa laitteisiin, vessaan, kahvilaan, ruokaa tai niin no ihan mitä vain. Jollain tavalla jonottaminen ei kuitenkaan tuntunut vaikealta, koska ilma oli aurinkoinen, jonottamisesta oli tehty mukavaa eli koko ajan oli jotain nähtävää, jonot liikkuivat ja jonottamisen jälkeen sekä aikuiset että lapset olivat saaneet kokea todella hienoja elämyksiä.
Lounaan jälkeen siirryimme enemmän aikuisten osaan huvipuistoa, jossa oli valtava Mikki-maailmapyörä ja monia eri vuoristoratoja. Laura ja Timo lähtivät kokeilemaan sitä kaikkein kamalinta – öhöm siis hurjinta ja hauskinta. Heini olisi voinut mennä tuohon vuoristorataan, mutta ei kyllä kovin mielellään tai vapaaehtoisesti, koska sen verran järkyttävää vauhtia ja aivan liian korkealla vuoristorata kiisi. Eipä turhaan laitteen nimi ollutkaan California Screamin. Suurin osa aikuisista tuli ulos jalat tutisten, mutta meidän hurjapää vain naureskeli ja sanoi, että mennäänkö uudelleen. Käsittämätöntä. Laura on selkeästi perinyt Timon geenit tässä suhteessa. Laura sanoi, että ainoa hetki kun hän piti silmiä kiinni oli silloin kun mentiin pää alaspäin ja sivuttain alamäessä. Hän myöskin oli juuri sentin yli vaadittavan turvarajan eli siinä lasten ikäjärjestyksessä varmaan nuorimmaisia. No onpahan Timolla seuraa näissä laitteissa, kun kierretään tyttöjen teini-iässä Euroopan huvipuistoja...
Päivän aikana ehdittiin käydä mm. Arielin vedenalaisessa maailmassa, Bugs Landissa kieppumassa ja katsomassa Muppet Showta 3D:nä. Emman vahvuutena oli ihan selkeästi nämä pyörivät ja kieppuvat laitteet. Timo jätti ne suosiolla väliin ja Heini voi jokaisen kerran jälkeen enemmän tai vähemmän huonosti. Päivän kuumuus alkoi voittamaan kolmea neljässä siinä neljän maissa. Kun me muut istuimme varjossa juomassa vettä, Laura pomppi istuimelta ylös ja alas tasahyppyä ja yritti hoputtaa meitä seuraavaan paikkaan. Katsoimme Timon kanssa toisiamme ja mietimme, että miten tuolla voi olla noin paljon energiaa :)
Yhdeksän tunnin jälkeen päätimme yhteistuumin hipsiä kohti autoa ja jättää illan paraatin väliin. Tähän olisi ollut yli tunnin odotus, mikä olisi tarkoittanut iltauinnin väliin jättämistä. Tämähän ei tytöille käynyt kuulonkaan. Takapenkiltä kuului pian lähdön jälkeen tasainen tuhina.
Kävimme vielä kaupan kautta ostamassa lisää vettä ja ne viime kerralla unohtuneet herkut. Nyt oli takakontti täynnä suklaakeksejä, mansikoita ja jäätelöä. Jes! Ja kun lomalla ollaan päätimme syödä ensin jäätelöt, sitten käydä uimassa ja lopuksi vasta valmistaa illallisen. Uima-altaalla Emma yllätti kaikki uskaltamalla laittaa pään veden alle ja kokeilemaan uimista ilman kellukkeita. Hän oli suunnattoman ylpeä rohkeudestaan, jota koko muu perhe kilvan kehui.
Illallisen valmistimme kaikki yhdessä ja tytöt olivat kovasti tomeria salaatin leikkaajia ja pöydän kattajia. On kyllä aivan ihanaa, kun voi keskittyä vain fiilistelemään yhteisiä kokemuksia mussukat sylissä ilman mitään velvollisuuksia tai kiirettä. Tytöt ovat kyllä mitä parhainta matkaseuraa! Aikuiset nauttivat muutaman hyvin ansaitun punaviinilasillisen (Smoking Loon, Pinot Noir, California) ennen simahtamista. Huomenna on aika nauttia jälleen hitaasta lepopäivästä!
Disney California Adventure Park eli DCA menetti hieman taianomaisuudessaan edellisen puiston prinsessoille ja muille satuhahmoille. Toisaalta tämäkin paikka oli tehty todella hienosti ja joka nurkassa oli joku pieni orkesteri soittamassa tai lapset bongailivat elokuvista tuttuja hahmoja, kuten Toys Story tai Karhuveljeni Koda (koodaa). Seikkailuelämysten määrä oli aivan omaa luokkaansa.
Olimme tehneet kotiläksyt hyvin, joten ampaisimme samantien puiston toiselle puolelle päänähtävyyteen eli Cars vuoristoradalle. Hieman sisäänpääsyn jälkeen siihen oli vain (?) 1.15h jonotusaika. Myöhemmin alkoi jo harmittamaan, ettemme jonottaneet fast passeja. Odotus oli onneksi vaivan arvoinen, koska vuoristorata kertoi Cars 1 elokuvan tarinan ja oli oikeasti todella hauska kilpa-ajelu keskellä elokuvasta tuttuja kanjoneita. Käsittämätön tämä rekvisiitan ja panostamisen määrä. Emmaa tämä vuoristoratailu hieman taas jännitti, mutta muutamat kyyneleet muuttuivat pian iloksi.
Emman suosikiksi nousi River Rafting eli erittäin kasteleva jokiseikkailu. Päädyimme samaan lauttaan amerikkalaisperheen kanssa, jonka tytär oli pukeutunut Water Fairyksi. Perheen kera tulikin hauskaa vitsailua siitä kuka kastuu eniten. No toisen perheen äiti tietysti hyvinkin antavassa topissaan. Lapset kirkuivat kilpaa aina veden loiskuessa.
Tässäkin puistossa Disneyn henkilökunta oli todella ystävällistä. Erityisesti suosimme valkohapsisia papparaisia, jotka jaksoivat jutella pitkään jokaisen lapsen kanssa ja toivottaa sydämellisesti kaikille mukavaa päivää. Välillä jopa tuntui siltä, että nämä 80-90-vuotiaat saivat tästä jopa itse enemmän, mikä teki kokemuksesta vieläkin ihastuttavamman.
Tytöt pitivät kovasti myös Rangers-seikkailusta, jossa raaputettiin kuusi merkkiä aina jokaisen suoritetun tehtävän jälkeen. Tämä oli myös aikuisten mieleen, koska samalla etsittiin eläinten jälkiä tai kiipeiltiin kiipeilyseinillä –eikä tarvinnut jonottaa mihinkään.
Kymmenen aikaan aikuiset tarvitsivat Starbucks-breikin ja lapset saivat ensimmäiset päivän kolmesta jäätelöhetkestä. Kahvimuki kädessä jaksoikin taas leppoisamman jonotella seuraaviin laitteisiin. Lupaan, etten koskaan enää napise Linnanmäen jonottamisesta! Täällä kun sai jonottaa laitteisiin, vessaan, kahvilaan, ruokaa tai niin no ihan mitä vain. Jollain tavalla jonottaminen ei kuitenkaan tuntunut vaikealta, koska ilma oli aurinkoinen, jonottamisesta oli tehty mukavaa eli koko ajan oli jotain nähtävää, jonot liikkuivat ja jonottamisen jälkeen sekä aikuiset että lapset olivat saaneet kokea todella hienoja elämyksiä.
Lounaan jälkeen siirryimme enemmän aikuisten osaan huvipuistoa, jossa oli valtava Mikki-maailmapyörä ja monia eri vuoristoratoja. Laura ja Timo lähtivät kokeilemaan sitä kaikkein kamalinta – öhöm siis hurjinta ja hauskinta. Heini olisi voinut mennä tuohon vuoristorataan, mutta ei kyllä kovin mielellään tai vapaaehtoisesti, koska sen verran järkyttävää vauhtia ja aivan liian korkealla vuoristorata kiisi. Eipä turhaan laitteen nimi ollutkaan California Screamin. Suurin osa aikuisista tuli ulos jalat tutisten, mutta meidän hurjapää vain naureskeli ja sanoi, että mennäänkö uudelleen. Käsittämätöntä. Laura on selkeästi perinyt Timon geenit tässä suhteessa. Laura sanoi, että ainoa hetki kun hän piti silmiä kiinni oli silloin kun mentiin pää alaspäin ja sivuttain alamäessä. Hän myöskin oli juuri sentin yli vaadittavan turvarajan eli siinä lasten ikäjärjestyksessä varmaan nuorimmaisia. No onpahan Timolla seuraa näissä laitteissa, kun kierretään tyttöjen teini-iässä Euroopan huvipuistoja...
Päivän aikana ehdittiin käydä mm. Arielin vedenalaisessa maailmassa, Bugs Landissa kieppumassa ja katsomassa Muppet Showta 3D:nä. Emman vahvuutena oli ihan selkeästi nämä pyörivät ja kieppuvat laitteet. Timo jätti ne suosiolla väliin ja Heini voi jokaisen kerran jälkeen enemmän tai vähemmän huonosti. Päivän kuumuus alkoi voittamaan kolmea neljässä siinä neljän maissa. Kun me muut istuimme varjossa juomassa vettä, Laura pomppi istuimelta ylös ja alas tasahyppyä ja yritti hoputtaa meitä seuraavaan paikkaan. Katsoimme Timon kanssa toisiamme ja mietimme, että miten tuolla voi olla noin paljon energiaa :)
Yhdeksän tunnin jälkeen päätimme yhteistuumin hipsiä kohti autoa ja jättää illan paraatin väliin. Tähän olisi ollut yli tunnin odotus, mikä olisi tarkoittanut iltauinnin väliin jättämistä. Tämähän ei tytöille käynyt kuulonkaan. Takapenkiltä kuului pian lähdön jälkeen tasainen tuhina.
Kävimme vielä kaupan kautta ostamassa lisää vettä ja ne viime kerralla unohtuneet herkut. Nyt oli takakontti täynnä suklaakeksejä, mansikoita ja jäätelöä. Jes! Ja kun lomalla ollaan päätimme syödä ensin jäätelöt, sitten käydä uimassa ja lopuksi vasta valmistaa illallisen. Uima-altaalla Emma yllätti kaikki uskaltamalla laittaa pään veden alle ja kokeilemaan uimista ilman kellukkeita. Hän oli suunnattoman ylpeä rohkeudestaan, jota koko muu perhe kilvan kehui.
Illallisen valmistimme kaikki yhdessä ja tytöt olivat kovasti tomeria salaatin leikkaajia ja pöydän kattajia. On kyllä aivan ihanaa, kun voi keskittyä vain fiilistelemään yhteisiä kokemuksia mussukat sylissä ilman mitään velvollisuuksia tai kiirettä. Tytöt ovat kyllä mitä parhainta matkaseuraa! Aikuiset nauttivat muutaman hyvin ansaitun punaviinilasillisen (Smoking Loon, Pinot Noir, California) ennen simahtamista. Huomenna on aika nauttia jälleen hitaasta lepopäivästä!
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Ti 24.6.2014 Newport Beach – Corona del Mar – Crystal Cove State Park
Olimme kaikki eilisen Disneyland Parkin jälkeen sen verran uuvahtaneita, joten päätimme pitää välipäivän ennen Disney California Adventure Parkiin uskaltautumista. Olikin varsin mukavaa nukkua yhdeksään asti. Aamu oli hidas, kuten lomaan kuuluukin. Söimme pitkään, jonka jälkeen tytöt ja Timo polskivat altaalla hyvän tovin. Heini nautiskeli siitä, että kerrankin oli aikaa laittautua kiireettömästi.
Puolen päivän aikaan olimme valmiita lähtöön huomataksemme, että tytöillä oli jo lounasaika. Terveellisen (?) pikanakkilounaan jälkeen lähdimme ajelemaan jälleen tuttua Pacific Coastal Highwayta. Aamupilvet olivat jo kauan sitten kaikonneet ja meri kimmelsi kutsuvasti. Tähän mennessä olemme jo oppineet, että aamupilvet kaikkoavat noin klo 9-10 aikaan ja iltapilvet kerääntyvät taivaalle noin kello 18-19 maissa. On oikeasti todella vapauttavaa olla murehtimatta säästä.
Matkaa Newport Beachille oli vain parisenkymmentä mailia, mutta liikennevaloja oli jokaisen kulman takana, joten aikaa tähän meni tunnin verran. Meitä se ei onneksi haitannut, koska itse matkantekokin oli osa nähtävyyttä. Ihmettelimme mm. täydellisen kromattua paloautoa sekä elokuvista tuttuja keltaisia koulubusseja. Ruby’s Diner –ketjun ravintolat ovat puolestaan 50-luvulta puna-valkoisine värityksineen. Jotenkin lähes kaikki ympärillä tuntui niin kovasti erilaiselta kuin Euroopassa. Talojen muotokieli, liikennemerkit, lyhtypylväät ja ravintolat. Vaikeaa selittää, mutta hauska kokea ja huomata pitävänsä myös tälläisestä ympäristöstä kovasti.
Newport Beach on tuttu Euroopassa OC nuorisosarjasta, jota kuvattiin täällä 90-luvulla. Kaupunki itsessään on rikkaiden suosima ja tänään näkyikin enemmän kalliimpia autoja kuin aikaisempina päivinä. Timo bongasi ainakin Ferrarin, McLarenin sekä Bentleyn poikineen noin muutamia mainitakseni.
Newport Beach jatkui pitkälle niemenkärkeen Balboa Islandille, joka ikäänkuin kääntyi takaisinpäin muodostaen tyynen lahden suurelle määrälle valtavia huvilaivoja. Pieniä veneitä ei näkynyt yhtäkään, mutta toisaalta jos jo pelkät rantaan lyövät aallot olivat 30 jalkaa korkeat niin mitä ne pidemmällä avomerellä ovatkaan.
Kruisailimme pitkin pääkatua lähes kärkeen asti ja ihmettelimme toinen toistaan hienompia tai erikoisempia matalia beach taloja, jotka reunustivat tien molemmin puolin kahdessa rivissä. Saimme jälleen tuurilla parkkipaikan aivan rannalta. Timo lähti etsimään uimahousukauppaa – tällä kertaa tuloksellisesti, kun taas Heini ja tytöt kapusivat pienen dyynin päälle ihmettelemään upeita näkymiä. Aallot löivät vaahtopäinä rantaan, joka jatkui silmän kantamattomiin valkoisena hienona hiekkana. Palmut reunustivat rantabulevardia. Itse ranta oli täynnä pieniä punapukuisia Junior Life Guardeja, jotka opettelivat hengenpelastajan taitoja. Ilmiselvästi summer camp –tyylisesti. Oli jotenkin todella hupaisaa katsoa 5-vuotiata nassikoita punaisissa vermeissä juoksemassa laumana johtajansa perässä laulaen armeijatyylisesti toistellen.
Timo oli löytänyt punaiset uimashortsit ja läpsyttimet sekä muutaman sandwitchin meille välipalaksi. Mikäs siinä istuskellessa ja hullujen amerikkalaisten touhuja katsellessa. Kävimme kaikki uimassa tai no aalloissa pomppimassa, koska uiminen ei näissä aalloissa tullut kysymykseenkään. Tyttöjen kanssa piti olla entistäkin tarkempi, koska vuorovesi oli huomattavasti voimakkaampi täällä.
Muutaman tunnin uiskentelun jälkeen jatkoimme matkaa Balboa Pier:lle, jonka tukipuiden korkeutta tytöt ihmettelivät suureen ääneen. Laiturin toisessa päässä tilasimme vaniljajäätelöt siitä 50-luvun Ruby’s Dinerista ja nautiskelimme niitä maisemia ihaillen. Tytöt saivat leikkiä leikkipuistossa vielä uudelleen palatessamme autolle.
Paluumatkalla poikkesimme Corona del Mar –kaupunkiin ihailemaan jyrkkiä merimaisemia ja hulppeita omakotitaloja. Ilmiselvästi täälläpäin ei katsota hyvällä naapureita, joilla ei ole kymmeniä eri ruusulajikkeita pihalla tai viivottimella leikattua nurmikkoa. Tai no ehkäpä kaikilla on se oma puutarhuri. Kuvaussession jälkeen päätimme käydä vielä ruokakaupassa täydentämässä leipä- ja hedelmävarastoja. Samalla poikkesimme Gap:n liikkeessä, koska sen kutsuva -50% aleikkunat suorastaan vaativat sisään astumista. Laura löysi uuden uikkarin, Timo kesävaatteita ja Heini kaksi toppia. Ihan hyvä saldo, vaikka suurin osa vaatteista ei ollutkaan alennusmyynnissä. Damn, mentiin lankaan...Ruokakaupassa ihmettelimme edelleen, että miten ihmeessä kaupan kassat latovat itse ruoat hihnalle ja myös pakkaavat ne. Lisäksi kuvioon kuuluu tietysti small talk, kohteliaisuudet, hymyt ja tarroja lapsille. Tähän voisi todellakin tottua!
Kämpillä hommaan kuului jälleen tuttu iltauinti lasten mieliksi ja illallinen. Lapset nukahtivat jälleen saman tien, kun päät koskettivat tyynyjä!
Puolen päivän aikaan olimme valmiita lähtöön huomataksemme, että tytöillä oli jo lounasaika. Terveellisen (?) pikanakkilounaan jälkeen lähdimme ajelemaan jälleen tuttua Pacific Coastal Highwayta. Aamupilvet olivat jo kauan sitten kaikonneet ja meri kimmelsi kutsuvasti. Tähän mennessä olemme jo oppineet, että aamupilvet kaikkoavat noin klo 9-10 aikaan ja iltapilvet kerääntyvät taivaalle noin kello 18-19 maissa. On oikeasti todella vapauttavaa olla murehtimatta säästä.
Matkaa Newport Beachille oli vain parisenkymmentä mailia, mutta liikennevaloja oli jokaisen kulman takana, joten aikaa tähän meni tunnin verran. Meitä se ei onneksi haitannut, koska itse matkantekokin oli osa nähtävyyttä. Ihmettelimme mm. täydellisen kromattua paloautoa sekä elokuvista tuttuja keltaisia koulubusseja. Ruby’s Diner –ketjun ravintolat ovat puolestaan 50-luvulta puna-valkoisine värityksineen. Jotenkin lähes kaikki ympärillä tuntui niin kovasti erilaiselta kuin Euroopassa. Talojen muotokieli, liikennemerkit, lyhtypylväät ja ravintolat. Vaikeaa selittää, mutta hauska kokea ja huomata pitävänsä myös tälläisestä ympäristöstä kovasti.
Newport Beach on tuttu Euroopassa OC nuorisosarjasta, jota kuvattiin täällä 90-luvulla. Kaupunki itsessään on rikkaiden suosima ja tänään näkyikin enemmän kalliimpia autoja kuin aikaisempina päivinä. Timo bongasi ainakin Ferrarin, McLarenin sekä Bentleyn poikineen noin muutamia mainitakseni.
Newport Beach jatkui pitkälle niemenkärkeen Balboa Islandille, joka ikäänkuin kääntyi takaisinpäin muodostaen tyynen lahden suurelle määrälle valtavia huvilaivoja. Pieniä veneitä ei näkynyt yhtäkään, mutta toisaalta jos jo pelkät rantaan lyövät aallot olivat 30 jalkaa korkeat niin mitä ne pidemmällä avomerellä ovatkaan.
Kruisailimme pitkin pääkatua lähes kärkeen asti ja ihmettelimme toinen toistaan hienompia tai erikoisempia matalia beach taloja, jotka reunustivat tien molemmin puolin kahdessa rivissä. Saimme jälleen tuurilla parkkipaikan aivan rannalta. Timo lähti etsimään uimahousukauppaa – tällä kertaa tuloksellisesti, kun taas Heini ja tytöt kapusivat pienen dyynin päälle ihmettelemään upeita näkymiä. Aallot löivät vaahtopäinä rantaan, joka jatkui silmän kantamattomiin valkoisena hienona hiekkana. Palmut reunustivat rantabulevardia. Itse ranta oli täynnä pieniä punapukuisia Junior Life Guardeja, jotka opettelivat hengenpelastajan taitoja. Ilmiselvästi summer camp –tyylisesti. Oli jotenkin todella hupaisaa katsoa 5-vuotiata nassikoita punaisissa vermeissä juoksemassa laumana johtajansa perässä laulaen armeijatyylisesti toistellen.
Timo oli löytänyt punaiset uimashortsit ja läpsyttimet sekä muutaman sandwitchin meille välipalaksi. Mikäs siinä istuskellessa ja hullujen amerikkalaisten touhuja katsellessa. Kävimme kaikki uimassa tai no aalloissa pomppimassa, koska uiminen ei näissä aalloissa tullut kysymykseenkään. Tyttöjen kanssa piti olla entistäkin tarkempi, koska vuorovesi oli huomattavasti voimakkaampi täällä.
Muutaman tunnin uiskentelun jälkeen jatkoimme matkaa Balboa Pier:lle, jonka tukipuiden korkeutta tytöt ihmettelivät suureen ääneen. Laiturin toisessa päässä tilasimme vaniljajäätelöt siitä 50-luvun Ruby’s Dinerista ja nautiskelimme niitä maisemia ihaillen. Tytöt saivat leikkiä leikkipuistossa vielä uudelleen palatessamme autolle.
Paluumatkalla poikkesimme Corona del Mar –kaupunkiin ihailemaan jyrkkiä merimaisemia ja hulppeita omakotitaloja. Ilmiselvästi täälläpäin ei katsota hyvällä naapureita, joilla ei ole kymmeniä eri ruusulajikkeita pihalla tai viivottimella leikattua nurmikkoa. Tai no ehkäpä kaikilla on se oma puutarhuri. Kuvaussession jälkeen päätimme käydä vielä ruokakaupassa täydentämässä leipä- ja hedelmävarastoja. Samalla poikkesimme Gap:n liikkeessä, koska sen kutsuva -50% aleikkunat suorastaan vaativat sisään astumista. Laura löysi uuden uikkarin, Timo kesävaatteita ja Heini kaksi toppia. Ihan hyvä saldo, vaikka suurin osa vaatteista ei ollutkaan alennusmyynnissä. Damn, mentiin lankaan...Ruokakaupassa ihmettelimme edelleen, että miten ihmeessä kaupan kassat latovat itse ruoat hihnalle ja myös pakkaavat ne. Lisäksi kuvioon kuuluu tietysti small talk, kohteliaisuudet, hymyt ja tarroja lapsille. Tähän voisi todellakin tottua!
Kämpillä hommaan kuului jälleen tuttu iltauinti lasten mieliksi ja illallinen. Lapset nukahtivat jälleen saman tien, kun päät koskettivat tyynyjä!
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Ma 23.6. Disneyland Anaheim
Aamu sarasti meille jälleen kello kuuden maissa, koska halusimme ehtiä Disneylandiin heti kahdeksalta porttien avautuessa. Timo alkoi heti rapistelemaan kahvia, jotta Heinikin saataisiin hereille. Tänä aamuna olisi uni maistunut pidemmällekin. Agh kuka herää lomalla vapaaehtoisesti kuudelta? :) Tyttöjenkin aamupuuhat olivat kumman hitaat siihen nähden, että olimme lähdössä huvipuistoon, mutta ymmärtäähän tuon. Emme jaksaneet kuitenkaan ottaa tästä mitään stressiä vaan lähdimme juuri siinä tahdissa kuin tuntui hyvältä. Matkaan pääsimme tästä syystä aiemmin sovitusta aikataulusta hieman myöhässä puoli kahdeksalta, mikä tarkoitti aamuruuhkassa sitä, että olimme kolkuttelemassa Disneyn porteille vasta puoli yhdeksältä eli useampi sata tai tuhat ihmistä oli ehtinyt jo sisälle. Olimme kuitenkin varsin positiivisesti yllättyneitä järjestelmällisestä parkkiohjauksesta, parkki shuttlen bussipoikien vitseistä ja muutenkin sisääntuloalueesta, joka oli niin tilava, ettei missään vaiheessa tullut klaustrofobinen olo –toisin kuin Pariisin Disneyssä. Well, everything is big in America, right?
Välikommenttina tähän, että blogin kirjoittaminen on huomattavasti hitaampaa, kun eräs katsoo vieressä röhöttäen stand-up:ia :)
Tänään vuorossa on siis Disneyland Park, jotta tytöt saadaan onnellisiksi. Disney Adventure Parkin vuoro on sitten myöhemmin. Aloitimme prinsessojen luokse jonottamisella. Kyllä, jonotimme, jotta saimme ottaa kuvia Mulanin, Lumikin ja Tuhkimon kanssa. Täälläkin homma oli hiottu huippuunsa. Jokaisella prinsessalla oli oma huoneensa, joka oli täydellisesti valaistu kuvausta varten. Prinsessat juttelivat ensin niitä näitä lasten kanssa ja lopuksi otettiin kuvat. Yleisin kysymys meille oli, että oletteko tytötkaksosia, minkä nimisiä ja ikäisiä olette. Tytöt vastailivat nätisti englanniksi takaisin. Ah, kuinka ylpeitä olimmekaan! Täältä matkamme kulki Adventure Landiin, jossa pääsimme jokiajelulle, kiipeilemään Tarzanin majaan ja tukkiajelulle. Meidän suomalaiseen tukkijokeen verrattuna matka oli varsin yllättävä. Osa matkasta oli vuoren sisällä ja hurjin tilanne oli juuri silloin kuin mitään ei olisi odottanut. Täysin pimeässä tulikin kaksi todella vatsasta ottavaa jyrkkää laskua. Aikuisillakin hommassa oli sulattelemista. Laura huusi vain jee, kun taas Emmaa itketti. Onneksi loppulasku oli tyrskähtävä ja hauska. Emmalla kuitenkin meni hetki, jotta tilanne tasaantui. Laura olisi halunnut heti uusinnan. Aamun positiivinen puoli oli se, että jonotusaika ilman fast passia oli ”vain” 30 minuuttia ja tunti tämän jälkeen yli tunti.
Tukkijoen jälkeen söimme jäätelöt ja kiertelimme New Orleans –tyylisellä alueella. Kummitustalot ja siipiratasajelut olivat tupaten täynnä, joten yhdentoista tienoilla päätimme käydä syömässä ja vähän hengähtämässä. Tytöt söivät kanaa ja perunamuussia, aikuiset kanasalaattia. Terveellinen vaihtoehto ransuille ja nakeille, joita huvipuistot yleensä ovat täynnä. Ruokailun jälkeen ilma oli jo vaihtunut täysin aurinkoiseksi. Emme ole jaksaneet selvitellä Fahrenheit-mittaristoa, mutta aamuisin on usein pilvistä ja noin 65F ja iltapäivällä 80F. Onneksi jätimme kuitenkin aikuisten pitkähihaiset autoon.
Eri alueita oli ainakin viisi, jotka kaikki ehdimme kiertämään päivän aikana 9 tunnissa. Tämä vaati useamman jäätelö/hedelmä/vesitankkaustauon. Ihmeen hyvin lapset kuitenkin jaksoivat. Emman mielestä hauskinta oli pyöriä teekupeissa ja Laura puolestaan piti paljon pitkästä autoradasta, jossa itse sai painaa kaasua, ohjata ja kisata muita vastaan.
Päivä huipentui Disney-hahmojen paraatiin, joka oli taas kerran hyvin organisoitu ja viimeisen päälle harjoiteltu. Saimme hienoja kuvia Aku Ankasta Arieliin ja Lion Kingiin. Tytöt pitivät tästä todella paljon ja pukujen ja hahmojen tanssit ja koreografiat olivat aikuistenkin mieleen.
Kävelimme paraatin jälkeen pääkatua pitkin pois, jota reunustivat monet kaupat. Tytöt saivat tuliaisiksi Minni-lompakot. Vaatteet olivat hienoja ja käyttökelpoisiakin, mutta kuka oikeasti maksaa 30$ yhdestä lasten t-paidasta? Lasten kanssa piti käydä hinta-laatusuhdekeskustelu...
Kämpillä olimme takaisin kello kuuden maissa ja paahteisin päivän jälkeen iltauinti teki todella hyvää. Ihmeellistä kyllä myös kuumassa porealtaassa oli varsin miellyttävää makoilla ja lepuutella jalkoja.
llallinen maistui kaikille todella makoisasti, koska nälkä tuntui vasta sitten, kun päivän kuumuus oli saatu karistettua iholta. Tytöt simahtivat saman tien kello kahdeksalta. Aikuiset ihmettelivät vielä hetken TV-tarjontaa. Kaikkialta tuli englanninkielistä ohjelmaa, mikä on Euroopan matkailijoille ihan uutta! Hauska päivä kertakaikkiaan!
Välikommenttina tähän, että blogin kirjoittaminen on huomattavasti hitaampaa, kun eräs katsoo vieressä röhöttäen stand-up:ia :)
Tänään vuorossa on siis Disneyland Park, jotta tytöt saadaan onnellisiksi. Disney Adventure Parkin vuoro on sitten myöhemmin. Aloitimme prinsessojen luokse jonottamisella. Kyllä, jonotimme, jotta saimme ottaa kuvia Mulanin, Lumikin ja Tuhkimon kanssa. Täälläkin homma oli hiottu huippuunsa. Jokaisella prinsessalla oli oma huoneensa, joka oli täydellisesti valaistu kuvausta varten. Prinsessat juttelivat ensin niitä näitä lasten kanssa ja lopuksi otettiin kuvat. Yleisin kysymys meille oli, että oletteko tytötkaksosia, minkä nimisiä ja ikäisiä olette. Tytöt vastailivat nätisti englanniksi takaisin. Ah, kuinka ylpeitä olimmekaan! Täältä matkamme kulki Adventure Landiin, jossa pääsimme jokiajelulle, kiipeilemään Tarzanin majaan ja tukkiajelulle. Meidän suomalaiseen tukkijokeen verrattuna matka oli varsin yllättävä. Osa matkasta oli vuoren sisällä ja hurjin tilanne oli juuri silloin kuin mitään ei olisi odottanut. Täysin pimeässä tulikin kaksi todella vatsasta ottavaa jyrkkää laskua. Aikuisillakin hommassa oli sulattelemista. Laura huusi vain jee, kun taas Emmaa itketti. Onneksi loppulasku oli tyrskähtävä ja hauska. Emmalla kuitenkin meni hetki, jotta tilanne tasaantui. Laura olisi halunnut heti uusinnan. Aamun positiivinen puoli oli se, että jonotusaika ilman fast passia oli ”vain” 30 minuuttia ja tunti tämän jälkeen yli tunti.
Tukkijoen jälkeen söimme jäätelöt ja kiertelimme New Orleans –tyylisellä alueella. Kummitustalot ja siipiratasajelut olivat tupaten täynnä, joten yhdentoista tienoilla päätimme käydä syömässä ja vähän hengähtämässä. Tytöt söivät kanaa ja perunamuussia, aikuiset kanasalaattia. Terveellinen vaihtoehto ransuille ja nakeille, joita huvipuistot yleensä ovat täynnä. Ruokailun jälkeen ilma oli jo vaihtunut täysin aurinkoiseksi. Emme ole jaksaneet selvitellä Fahrenheit-mittaristoa, mutta aamuisin on usein pilvistä ja noin 65F ja iltapäivällä 80F. Onneksi jätimme kuitenkin aikuisten pitkähihaiset autoon.
Eri alueita oli ainakin viisi, jotka kaikki ehdimme kiertämään päivän aikana 9 tunnissa. Tämä vaati useamman jäätelö/hedelmä/vesitankkaustauon. Ihmeen hyvin lapset kuitenkin jaksoivat. Emman mielestä hauskinta oli pyöriä teekupeissa ja Laura puolestaan piti paljon pitkästä autoradasta, jossa itse sai painaa kaasua, ohjata ja kisata muita vastaan.
Päivä huipentui Disney-hahmojen paraatiin, joka oli taas kerran hyvin organisoitu ja viimeisen päälle harjoiteltu. Saimme hienoja kuvia Aku Ankasta Arieliin ja Lion Kingiin. Tytöt pitivät tästä todella paljon ja pukujen ja hahmojen tanssit ja koreografiat olivat aikuistenkin mieleen.
Kävelimme paraatin jälkeen pääkatua pitkin pois, jota reunustivat monet kaupat. Tytöt saivat tuliaisiksi Minni-lompakot. Vaatteet olivat hienoja ja käyttökelpoisiakin, mutta kuka oikeasti maksaa 30$ yhdestä lasten t-paidasta? Lasten kanssa piti käydä hinta-laatusuhdekeskustelu...
Kämpillä olimme takaisin kello kuuden maissa ja paahteisin päivän jälkeen iltauinti teki todella hyvää. Ihmeellistä kyllä myös kuumassa porealtaassa oli varsin miellyttävää makoilla ja lepuutella jalkoja.
llallinen maistui kaikille todella makoisasti, koska nälkä tuntui vasta sitten, kun päivän kuumuus oli saatu karistettua iholta. Tytöt simahtivat saman tien kello kahdeksalta. Aikuiset ihmettelivät vielä hetken TV-tarjontaa. Kaikkialta tuli englanninkielistä ohjelmaa, mikä on Euroopan matkailijoille ihan uutta! Hauska päivä kertakaikkiaan!
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Su 22.6. - Salt Creek Beach - Laguna Beach
Paljon sitä ehtii, kun kuudelta herää. Tytöt olivat hipsineet yksi kerrallaan meidän sänkyyn yöllä, joten Emman herätessä oli oltava tarkkana, etteivät kaikki herää samalla kertaa. Emma sai katsella piirrettyjä padilta tyttöjen sängyssä tyynymeren keskellä, kun Timo ja Laura jatkoivat unia kahdeksaan saakka. Heini ei saanut unta Emman heräämisen jälkeen, joten aamulla oli hyvää aikaa valmistaa brunssi pitkän kaavan mukaan ja joogata. Päätimme nauttia brunssilla kahvin puuttuessa tummaa aamuteetä, joka maistui aivan laimealta kahvilta. Myöhemmin huomasimme, että kahviahan se olikin. Jäi sekin juomatta...
Aamiaisen jälkeen otimme rennosti ja lähdimme vasta kymmeneltä reilun kilometrin päässä olevalle Salt Creek Beachille kävelylle. Tie mutkitteli hyvin hoidettujen, identtisten pihojen ohi golfkentälle ja sieltä kävelytietä läpi puiston aina merenrantaan asti. Tytöillä oli todella kiire päästä uimaan ja meitä hoputettiin vähän väliä kävelemään nopeammin. Viihdyimme vajaat pari tuntia rannalla ihmetellen kaunista poukamaa ja komeita vaahtopäitä. Aalloista johtuen tytöt eivät päässeet uimaan vaan hyppivät ja juoksivat ees taas rantavedessä aaltoja väistellen. Toimitusta säestettiin raikuvin ilonhuudoin.
Eväinä meillä oli vain vettä ja pari pientä banaania, joten puolen päivän aikaan lähdimme takaisin talolle lounaalle. Timo valmisti lounasta ja paranteli päänsärkyään sisällä varjossa, kun Heini kävi käyttämässä tyttöjä uima-altaalla, jota oli jo vaadittu koko matka rannalta. Tyttöjen pulikoidessa Heini katseli Clubhousen punttisalia, jonka päätyseinästä oli nostettu yksi seinä ylös autotallin oven tyylisesti. Täällä siis on tapana ensin käydä salilla, sitten uimassa ja lopuksi hakea drinkki Clubhousesta ja tulla norkoilemaan uima-altaalle uima-asussa hattu ja aurinkolasit päässä. Tänään uima-altaalla näkyi ainoastaan nuoria ja kauniita ihmisiä. Kenties ne eläkeläiset olivat jo golfaamassa.
Lounaaksi söimme erityisen maittavaa avokadopastaa ja tytöt jauhelipastaa. Salaattikin oli niin tuoretta ja hyvänmakuista, että lopuista tuli jo lähes taistelu. Lounaan jälkeen puhaltelimme jälleen useamman tunnin ja nautimme leppoisasta sunnuntaitunnelmasta. Tytöillä oli aivan omat kuviot. Tällä kertaa he kävivät ensin etsimässä kiviä, lehtiä ja muuta rekvisiittaa ja uittivat niitä sitten muovirasioissa leikkien krokotiileja ja delfiineita.
Kolmelta oli jo valmiita lähtemään sight seeingille eli Laguna Beachin kaupunkiin rannalle eväiden kera. Laguna Beach sijaitsi vajaan 10 mailin päässä, joten Pacific Highwayta pitkin matka oli vain reilun vartin pituinen. Tie puikkelehti matalien pikkukauppojen ja talojen välistä ylös ja alas meren rantaa mukaillen. Perin idyllistä. Menimme myös Selänteen Steak Housen ohi, mutta Teemua ei näkynyt tällä kertaa, vaikka kuinka yritimme kuikuilla. Laguna Beachin kaupungista oli todella vaikea löytää parkkipaikkaa, koska sunnuntaina muutama muukin oli päättänyt lähteä rantaan piknikille. Meille kävi hyvä tuuri, kun saimma erään perheen paikan ja 1,5h ilmaista parkkiaikaa kaupan päälle.
Rannalla virittelimme talolta lainaamamme aurinkovarjon ja levittelimme jättipyyhkeet hienolle hiekalle. Tytöt juoksivat iloiten taas mereen. Täällä aallot olivat huomattavasti korkeammat, joten olimme silmä tarkkana, ettei kumpikaan tytöistä lähtenyt puolta säärtä pidemmälle veteen. Aina aallon tyrskähtäessä vesi nousi lähes vyötärön tienoille ja tämä oli siis aivan rannassa. Lököhousuiset Life Guardit juoksentelivat edes takaisin paimentamassa ihmisiä lähemmäksi rantaa. Pariin otteeseen kaikki lapset käskettiin pois vedestä kovempien aaltojen osuessa rantaan. Tämä ei meitä haitannut, koska pian olikin aika napsutella eväitä. Timo oli kipaissut tällä välin etsimään uusia uimahousuja, koska viime kesäiset versiot olivat hieman väljät vyötäröstä. Eipä olisi kovin jees löytää housuja nilkoista ensimmäisen aallon jälkeen. Uimahoususaldo oli edelleen nolla etsimisen jälkeen, mutta Timo oli bongannut matkalta Starbucksin, josta hän löysi sekä vastajauhettua suodatinkahvia että latten ja espresson to-go. Elämä tuntui aika mainiolta kahvia siemaillen ja lasten touhuja seuraten. Ilmakin oli mitä miellyttävin. Pieni merituuli puhalteli koko ajan eikä misssään vaiheessa tullut yhtään hiki, vaikka ei aurinkovarjon alla olisikaan koko aikaa istunut. Välimeren maihin verrattuna tämä oli todella miellyttävä yllätys. Ilma tuntui siis koko ajan noin 25 asteiselta. Iltaisin taas oli mukava vetää pitkähihainen päälle.
Muutaman tunnin pulikoimisen jälkeen tepastelimme pitkin rantabulevardia ja katselimme nuoria ja kauniita pelaamassa beach volleyta. Heini löysi matkalta valkoisen panamalaishatun ja tytöt pienet käsikorut. Kotikulmilta poimimme vielä tuoretta patonkia.
Illalla tytöt ja Timo kävivät iltauinnilla ja Heini puolestaan samaisella aamurannalla sekä viereisen poukaman päässä juoksulenkillä. Matkaa kertyi reilut 11 kilometriä rantaa pitkin sekä portaita ylös ja alas juostessa. Maisemat olivat henkeä salpaavan kauniit. Juuri sellaiset kuin Pacific Highwayn varrella olevat jylhät ja jyrkät kalliopoukamat. Illalla rannalla oli yllättävän paljon lenkkeilijöitä sekä surffareita. Illalla ilma oli vähän parinkymmenen asteen paremmalla puolella, joten juoksu kulki helposti.
Talolla hedelmäinen iltapala maistui raikkaalta, jonka jälkeen tytöt simahtivat jälleen kahdeksan maissa ilman taikatemppuja. Yllättävän helposti tämä 10h aikaero saatiin hoidettua. Aikuiset tuhosivat vielä paketillisen salmiakkeja illalla. Kymmeneltä mekin olimme jo aivan kuitteja. Huomenna Disneylandiin!
Aamiaisen jälkeen otimme rennosti ja lähdimme vasta kymmeneltä reilun kilometrin päässä olevalle Salt Creek Beachille kävelylle. Tie mutkitteli hyvin hoidettujen, identtisten pihojen ohi golfkentälle ja sieltä kävelytietä läpi puiston aina merenrantaan asti. Tytöillä oli todella kiire päästä uimaan ja meitä hoputettiin vähän väliä kävelemään nopeammin. Viihdyimme vajaat pari tuntia rannalla ihmetellen kaunista poukamaa ja komeita vaahtopäitä. Aalloista johtuen tytöt eivät päässeet uimaan vaan hyppivät ja juoksivat ees taas rantavedessä aaltoja väistellen. Toimitusta säestettiin raikuvin ilonhuudoin.
Eväinä meillä oli vain vettä ja pari pientä banaania, joten puolen päivän aikaan lähdimme takaisin talolle lounaalle. Timo valmisti lounasta ja paranteli päänsärkyään sisällä varjossa, kun Heini kävi käyttämässä tyttöjä uima-altaalla, jota oli jo vaadittu koko matka rannalta. Tyttöjen pulikoidessa Heini katseli Clubhousen punttisalia, jonka päätyseinästä oli nostettu yksi seinä ylös autotallin oven tyylisesti. Täällä siis on tapana ensin käydä salilla, sitten uimassa ja lopuksi hakea drinkki Clubhousesta ja tulla norkoilemaan uima-altaalle uima-asussa hattu ja aurinkolasit päässä. Tänään uima-altaalla näkyi ainoastaan nuoria ja kauniita ihmisiä. Kenties ne eläkeläiset olivat jo golfaamassa.
Lounaaksi söimme erityisen maittavaa avokadopastaa ja tytöt jauhelipastaa. Salaattikin oli niin tuoretta ja hyvänmakuista, että lopuista tuli jo lähes taistelu. Lounaan jälkeen puhaltelimme jälleen useamman tunnin ja nautimme leppoisasta sunnuntaitunnelmasta. Tytöillä oli aivan omat kuviot. Tällä kertaa he kävivät ensin etsimässä kiviä, lehtiä ja muuta rekvisiittaa ja uittivat niitä sitten muovirasioissa leikkien krokotiileja ja delfiineita.
Kolmelta oli jo valmiita lähtemään sight seeingille eli Laguna Beachin kaupunkiin rannalle eväiden kera. Laguna Beach sijaitsi vajaan 10 mailin päässä, joten Pacific Highwayta pitkin matka oli vain reilun vartin pituinen. Tie puikkelehti matalien pikkukauppojen ja talojen välistä ylös ja alas meren rantaa mukaillen. Perin idyllistä. Menimme myös Selänteen Steak Housen ohi, mutta Teemua ei näkynyt tällä kertaa, vaikka kuinka yritimme kuikuilla. Laguna Beachin kaupungista oli todella vaikea löytää parkkipaikkaa, koska sunnuntaina muutama muukin oli päättänyt lähteä rantaan piknikille. Meille kävi hyvä tuuri, kun saimma erään perheen paikan ja 1,5h ilmaista parkkiaikaa kaupan päälle.
Rannalla virittelimme talolta lainaamamme aurinkovarjon ja levittelimme jättipyyhkeet hienolle hiekalle. Tytöt juoksivat iloiten taas mereen. Täällä aallot olivat huomattavasti korkeammat, joten olimme silmä tarkkana, ettei kumpikaan tytöistä lähtenyt puolta säärtä pidemmälle veteen. Aina aallon tyrskähtäessä vesi nousi lähes vyötärön tienoille ja tämä oli siis aivan rannassa. Lököhousuiset Life Guardit juoksentelivat edes takaisin paimentamassa ihmisiä lähemmäksi rantaa. Pariin otteeseen kaikki lapset käskettiin pois vedestä kovempien aaltojen osuessa rantaan. Tämä ei meitä haitannut, koska pian olikin aika napsutella eväitä. Timo oli kipaissut tällä välin etsimään uusia uimahousuja, koska viime kesäiset versiot olivat hieman väljät vyötäröstä. Eipä olisi kovin jees löytää housuja nilkoista ensimmäisen aallon jälkeen. Uimahoususaldo oli edelleen nolla etsimisen jälkeen, mutta Timo oli bongannut matkalta Starbucksin, josta hän löysi sekä vastajauhettua suodatinkahvia että latten ja espresson to-go. Elämä tuntui aika mainiolta kahvia siemaillen ja lasten touhuja seuraten. Ilmakin oli mitä miellyttävin. Pieni merituuli puhalteli koko ajan eikä misssään vaiheessa tullut yhtään hiki, vaikka ei aurinkovarjon alla olisikaan koko aikaa istunut. Välimeren maihin verrattuna tämä oli todella miellyttävä yllätys. Ilma tuntui siis koko ajan noin 25 asteiselta. Iltaisin taas oli mukava vetää pitkähihainen päälle.
Muutaman tunnin pulikoimisen jälkeen tepastelimme pitkin rantabulevardia ja katselimme nuoria ja kauniita pelaamassa beach volleyta. Heini löysi matkalta valkoisen panamalaishatun ja tytöt pienet käsikorut. Kotikulmilta poimimme vielä tuoretta patonkia.
Illalla tytöt ja Timo kävivät iltauinnilla ja Heini puolestaan samaisella aamurannalla sekä viereisen poukaman päässä juoksulenkillä. Matkaa kertyi reilut 11 kilometriä rantaa pitkin sekä portaita ylös ja alas juostessa. Maisemat olivat henkeä salpaavan kauniit. Juuri sellaiset kuin Pacific Highwayn varrella olevat jylhät ja jyrkät kalliopoukamat. Illalla rannalla oli yllättävän paljon lenkkeilijöitä sekä surffareita. Illalla ilma oli vähän parinkymmenen asteen paremmalla puolella, joten juoksu kulki helposti.
Talolla hedelmäinen iltapala maistui raikkaalta, jonka jälkeen tytöt simahtivat jälleen kahdeksan maissa ilman taikatemppuja. Yllättävän helposti tämä 10h aikaero saatiin hoidettua. Aikuiset tuhosivat vielä paketillisen salmiakkeja illalla. Kymmeneltä mekin olimme jo aivan kuitteja. Huomenna Disneylandiin!
Kuvat myös huomisen julkaisun yhteydessä :)
lauantai 21. kesäkuuta 2014
La 21.6. - LAX airport hotel – Dana Point
La Quinta Inn –hotellin tuplasängyt olivat yllättävän miellyttävät ja muutenkin hotelli oli kaiken 100 dollarin arvoinen. Aamu valkeni meille kello viisi, kun Emma totesi kirkkaaseen ääneen: ”Mua ei väsytä enää yh-tään!”. Meitä aikuisia kyllä olisi väsyttänyt...Sinnittelimme vielä kello kuuteen asti ja yritimme jättää tyttöjen kommentit omaan arvoonsa. Jotenkin unen rajamailta kuulimme seuraavia lauseita: ”Tuolla ne ananakset sitten kasvavat – noissa alla olevissa palmuissa!” tai ”Mennään värittämään Monster High -kirjoja vessan päälle rauhassa, ku ei meidän vaan oo pakko nukkua, jos me ei haluta.” Kello seitsämältä olimmekin valmiina jo aamiaiselle. Aamupala oli tosi hyvä, vaikka järkyttävä määrä kertakäyttöastioita latisti jotenkin ruoasta nauttimisen tunnelmaa. Aamupuuro, leivät, jugurtit ja myslit maistuivat meille kaikille. Kahvia emme kuitenkaan edes uskaltaneet maistaa. Sen verran hurjalta se näytti.
Olimme varanneet auton vasta kello 10, joten Timo ehti katsoa hetken fudista ja tytöt pääsivät Heinin eskorteeraamina tunniksi pulikoimaan. Puoli kymmeneltä tilasimme taksin muutaman mailin päässä olevaan Alamon autovuokraamoon. Täällä autonvuokraaminen oli jotenkin todella helppoa. Muutama nimmari paperiin ja ohjeena kuului hakea ”full size” –rivistä auto. Avaimet ovat kuulemma autossa. Jouduimme vielä käydä kysymässä uudelleen, että siis valitsemmeko siis minkä vaan auton? No näin oli ja hyppäsimme hopeisen Chevroletin Malibun kyytiin otettuamme muutamista naarmuista vielä todistusaineistoa.
Matka Dana Pointin talolle oli leppoisa, vaikka matkustimme ilman navigaattoria. Suunnitelmana oli ja on edelleen, että ostamme navin paikallisesta supermarketista ja säästämme 200€ autovuokrakuluissa. Tätä ennen Mr. Google opastaa tietämme. Matkalla Heini ihmetteli 8-kaistaista moottoritietä. Timo ilmoitti tähän nähneensä myös kahden 8-kaistaisen risteämäkohdan edellisellä kerralla Jenkeissä ajaessaan. Siitä ei ehkä pelkällä Googlella selviäisi.
Ennen talolle saapumista päätimme vielä käydä kaupassa, koska lounasaika kolkutteli jo ovella eikä tyttöjen kanssa pärjää kovin pitkälle muutamalla aamupalalta nyysityllä omenalla. Asunnon omistajan mukaan supermarketteja oli valtavasti joka puolella, joten emme olleet etukäteen etsineet lähikauppaa. No matkalla emme nähneet yhtäkään ja hetken pyörittyämme löysimme mitä ilmeisimmin upgreidatun version Stockan Herkusta. Sen verran tyyris kauppakäynti oli Gelson’s Marketissa. Sijainti Laguna Beachin vieressä saattoi myös vaikuttaa hintatasoon. Ehkäpä Selänteet käyvät täällä myös? Seuraava kauppavisiitti tulee kuitenkin olemaan Walmart tai vastaava. Heini oli tosin aivan haltioissaan hevi-osastosta, joka oli vertaansa vailla. Jokainen minitomaattikin oli aseteltu viimeisen päälle asetelmiin ja tarjonta oli valtava. Luonnollisesti LA-tyyliin kaikki oli luomua ja lähialueella tuotettua. Kaupan dekoreeraus oli 1800-luvun romanttinen ja kassojen numerot olivat merkattu pariisilaislyhdyin. Hauska yksityiskohta oli se, että kassatyttö nosti tavarat hihnalle ja toinen pakkasi. Me sitten puhelimme niitä näitä säästä ja tuijottelimme hermostuneesti kassakonetta, joka nakutti yhä korkeampia lukuja. Lopulta hinta oli noin 70€ kalliimpi kuin normaalisti kotona. Pois kärrytellessämme nauroimme 12 pientä paperikassia, joissa jokaisessa oli noin 3-5 tavaraa. Ainakaan kaupassa ei säännöstelty kasseja eikä niistä meitä erikseen onneksi laskutettu.
Kaupan jälkeen kurvasimme private beach condo –alueelle, joka on ilmeisesti hyvin toimeentulevien ja runsaasti ruskettuneiden tätien ja setien valtakuntaa. Portinvartija opasti meidät oikealle tielle ja löysimme pian oman condomme. Raijasimme tavarat ja ne kaikki 12 minipaperikassia asuntoomme, joka oli varsin passeli. Master bedroomissa oli tietysti oma kylpyhuone ja viereisessä myös king size bed ja oma kylppäri. Molemmissa oli tietysti omat vaatehuoneet. Lisäksi oli keittiö, ruokailutila sekä olohuone. Pihalla puolestaan sohvaryhmä ja grilli sekä oma nurmikkoalue. Poreallas ja uima-allas olivat 50m päässä parkkiksen toisella puolen. Kyllähän täällä nyt viikon pärjäisi hienosti.
Tavaroiden purkamisen jälkeen nautimme pikaisen tonnikalapastan salaatteineen ja patonkeineen. Jälkkäriksi oli suklaakeksejä, mutta kahvi unohtui sinne kauppaan. Päätimme ottaa sitten lasit viiniä. Lounaan jälkeen Timo otti nokoset ja tytöt piirtelivät. Heini istuskeli ulkona ja kirjoitteli blogia. Pienoisen hiillostamisen jälkeen kävimme myös tyttöjen mieliksi pulahtamassa uima-altaaseen ja tytöillä oli todella hauskaa vuoroin kuumavesialtaassa ja suht viileässä uima-altaassa. Uimisen jälkeen söimme illallisen ja Emma simahti seitsemän aikaan Timon syliin. Laura jaksoi syödä vähän mansikoita ja viinirypäleitä jälkiruoaksi puhuen aivan höpöjä, jonka jälkeen hänkin nukahti. Seuraaaksi vuorossa oli Timo puoli yhdeksältä ja Heini sitten tavaroiden purkamisen ja blogin viimeistelyn jälkeen yhdeksän maissa. Huomenna ei laiteta kelloa soimaan :)
Olimme varanneet auton vasta kello 10, joten Timo ehti katsoa hetken fudista ja tytöt pääsivät Heinin eskorteeraamina tunniksi pulikoimaan. Puoli kymmeneltä tilasimme taksin muutaman mailin päässä olevaan Alamon autovuokraamoon. Täällä autonvuokraaminen oli jotenkin todella helppoa. Muutama nimmari paperiin ja ohjeena kuului hakea ”full size” –rivistä auto. Avaimet ovat kuulemma autossa. Jouduimme vielä käydä kysymässä uudelleen, että siis valitsemmeko siis minkä vaan auton? No näin oli ja hyppäsimme hopeisen Chevroletin Malibun kyytiin otettuamme muutamista naarmuista vielä todistusaineistoa.
Matka Dana Pointin talolle oli leppoisa, vaikka matkustimme ilman navigaattoria. Suunnitelmana oli ja on edelleen, että ostamme navin paikallisesta supermarketista ja säästämme 200€ autovuokrakuluissa. Tätä ennen Mr. Google opastaa tietämme. Matkalla Heini ihmetteli 8-kaistaista moottoritietä. Timo ilmoitti tähän nähneensä myös kahden 8-kaistaisen risteämäkohdan edellisellä kerralla Jenkeissä ajaessaan. Siitä ei ehkä pelkällä Googlella selviäisi.
Ennen talolle saapumista päätimme vielä käydä kaupassa, koska lounasaika kolkutteli jo ovella eikä tyttöjen kanssa pärjää kovin pitkälle muutamalla aamupalalta nyysityllä omenalla. Asunnon omistajan mukaan supermarketteja oli valtavasti joka puolella, joten emme olleet etukäteen etsineet lähikauppaa. No matkalla emme nähneet yhtäkään ja hetken pyörittyämme löysimme mitä ilmeisimmin upgreidatun version Stockan Herkusta. Sen verran tyyris kauppakäynti oli Gelson’s Marketissa. Sijainti Laguna Beachin vieressä saattoi myös vaikuttaa hintatasoon. Ehkäpä Selänteet käyvät täällä myös? Seuraava kauppavisiitti tulee kuitenkin olemaan Walmart tai vastaava. Heini oli tosin aivan haltioissaan hevi-osastosta, joka oli vertaansa vailla. Jokainen minitomaattikin oli aseteltu viimeisen päälle asetelmiin ja tarjonta oli valtava. Luonnollisesti LA-tyyliin kaikki oli luomua ja lähialueella tuotettua. Kaupan dekoreeraus oli 1800-luvun romanttinen ja kassojen numerot olivat merkattu pariisilaislyhdyin. Hauska yksityiskohta oli se, että kassatyttö nosti tavarat hihnalle ja toinen pakkasi. Me sitten puhelimme niitä näitä säästä ja tuijottelimme hermostuneesti kassakonetta, joka nakutti yhä korkeampia lukuja. Lopulta hinta oli noin 70€ kalliimpi kuin normaalisti kotona. Pois kärrytellessämme nauroimme 12 pientä paperikassia, joissa jokaisessa oli noin 3-5 tavaraa. Ainakaan kaupassa ei säännöstelty kasseja eikä niistä meitä erikseen onneksi laskutettu.
Kaupan jälkeen kurvasimme private beach condo –alueelle, joka on ilmeisesti hyvin toimeentulevien ja runsaasti ruskettuneiden tätien ja setien valtakuntaa. Portinvartija opasti meidät oikealle tielle ja löysimme pian oman condomme. Raijasimme tavarat ja ne kaikki 12 minipaperikassia asuntoomme, joka oli varsin passeli. Master bedroomissa oli tietysti oma kylpyhuone ja viereisessä myös king size bed ja oma kylppäri. Molemmissa oli tietysti omat vaatehuoneet. Lisäksi oli keittiö, ruokailutila sekä olohuone. Pihalla puolestaan sohvaryhmä ja grilli sekä oma nurmikkoalue. Poreallas ja uima-allas olivat 50m päässä parkkiksen toisella puolen. Kyllähän täällä nyt viikon pärjäisi hienosti.
Tavaroiden purkamisen jälkeen nautimme pikaisen tonnikalapastan salaatteineen ja patonkeineen. Jälkkäriksi oli suklaakeksejä, mutta kahvi unohtui sinne kauppaan. Päätimme ottaa sitten lasit viiniä. Lounaan jälkeen Timo otti nokoset ja tytöt piirtelivät. Heini istuskeli ulkona ja kirjoitteli blogia. Pienoisen hiillostamisen jälkeen kävimme myös tyttöjen mieliksi pulahtamassa uima-altaaseen ja tytöillä oli todella hauskaa vuoroin kuumavesialtaassa ja suht viileässä uima-altaassa. Uimisen jälkeen söimme illallisen ja Emma simahti seitsemän aikaan Timon syliin. Laura jaksoi syödä vähän mansikoita ja viinirypäleitä jälkiruoaksi puhuen aivan höpöjä, jonka jälkeen hänkin nukahti. Seuraaaksi vuorossa oli Timo puoli yhdeksältä ja Heini sitten tavaroiden purkamisen ja blogin viimeistelyn jälkeen yhdeksän maissa. Huomenna ei laiteta kelloa soimaan :)
perjantai 20. kesäkuuta 2014
pe 20.6. - Espoo – Chicago O’Hare – LAX airport hotel
Olimme kovasti tyytyväisiä itseemme, kun kerroimme tytöille vasta aamupalan jälkeen, että matkapäivä koittaakin muutaman tunnin päästä eikä vasta lauantaina. Sekin oli tosin pari tuntia liian aikaisin...Sen verran hulabalooksi homma menii. No saimme kuitenkin kaikki nukuttua varastoon ylelliset 9 h unet. Ulkona oli kaunis pilvipoutainen päivä, vaikka lämpötila näyttikin vain 12 astetta. Myöhemmin kuulimme, että tämä juhannus oli Suomessa kylmin 30 vuoteen. Jotenkin ei harmittanut olla sitä todistamassa :)
Lennolle pääsimme lähtemään suunnitelmien mukaisesti kello 11, joka oli 3,5h ennen lentomme lähtöä. Tätä ennen pääsimme tekemään koukkauksen Tellun pihassa, jonne jätimme automme säilöön lomamme ajaksi. Harmi, ettei sisko itse ollut kotosalla. Sanoimme tässä välissä Irmalle heiheit ja tytöt halasivat pitkään kysyen, että Mummi mitä jos kuitenkin tulisitte mukaan. Hanski jatkoi tästä vielä lentokentälle meidän kanssa. Apujoukoille olemme taas suuresti kiitollisia. Lapsilla on ollut mahtavia kesäelämyksiä koko kesäkuun, meille on ilmestynyt ruokaa jääkaappiin ja töiden jälkeen on ollut herkut odottamassa pöydässä. Puhumattakaan piharempasta tai muusta siivouksesta, jota oli aina tapahtunut huomaamatta siellä sun täällä.
Lentokentällä emme olleet yhtään liian aikaisin, vaikka kenttä olikin yllättävän autio Iltalehden lööpeistä huolimatta. Saimme pudotettua kätevästi matkatavarat American Airlines:n tiskille kuultuamme kaikki Jenkkilään vaadittavat turvajorinat ensin. Niin, kyllä olemme itse pakanneet tavaramme, ei emme ole jättäneet niitä vartioimmatta jne. Kentällä ostimme muutamat puuhakirjat tytöille sekä söimme hyvän lounaan lähes portin vieressä. Tätä ennen olimme saaneet näyttää passeja elektronisessa passintarkastuksessa, joka vaaditaan Amerikkaan matkustavilta. Lounaan jälkeen pääsimmekin jo koneeseen.
Timoa närkästytti heti kone, joka oli suoraan 80-luvulta. Tai ainakin viihdelaitteiden vähäinen tarjonta. Ei ollut omaa telkkaria tai 50 kanavaa, kuten eräiden :) lennolla. No asennoiduimme rauhalliseisti 9 h lentoon. Se lähti normaaliaikaan 14.30 ja tulisi laskeutumaan puolilta öin meidän aikaa. Olisi jopa ollut tosi kiva, jos tytöt olisivat malttaneet nukkua. Emma sentään nukahti tuntia ennen laskeutumista. Lento meni yllättävänkin hyvin. Tytöt katsoivat yhden leffan ja piirtelivät. Syöminenkin oli aina oma ohjelmanumero. Onneksi meillä oli apujoukkojen laatimat eväät, koska lentokoneruoka jäi tyttöjen(kin) osalta lähes koskemattomaksi. Loppumatkasta tuli jopa hieman hoppu syödä loput hedelmät, koska Amerikkaan ei saa tuoda hedelmiä muualta maailmasta ilman tullausta. Matkan kyseenalainen kohokohta taphtui puolivälissä matkaa, kun tytöt latasivat Heinin tarjottimelle kaikki omenamehut ja vesimukit. Näistä tietenkin yksi täysi omenamehulasi levähti Heinin syliin. Voitte kuvitella miltä näyttää, kun vaaleille ohuille housuille kaatuu omenamehua.jalkoväliin reilun mukillisen verran. Housut imivät kaiken jopa niin, että myös haaroväli takapuolelta oli täysin märkä. Lentoemäntä repesi täydellisesti nähdessään Heinin kärvistelevän, johon Heini totesi nopeasti, että ”Nope, I didn’t pee in my pants!” Humoristinen lentoemo totesi nauraen, että ”Sure it looks like that!”...Tässä vaiheessa Heini lopetti veden juomisen pariksi tunniksi, jotta ei tarvitsisi nousta ja käydä ainakaan vessassa. Tytöt jaksoivat kysyä koko loppumatkan ajan, että ”Äiti, onko sun housut vielä märät?” Ei pal naurattanut silloin ei.
Kolmiosaiset tullimuodollisuudet Chicagon O’Haren lentokentällä olivat vailla vertaansa. ESTA oli toki tehty ja maksettu jo etukäteen. Lentokoneessa täytimme vielä tullikaavakkeet. Kävellessämme puoli kilometriä käytäviä tullijonoon, Laura hauskuutti ihmisiä tekemällä non-stoppina kärrynpyöriä. Meitä alkoi jo hieman huolestuttamaan, että tyttö tipahtaa kohta kokonaan valvottuaan niin pitkään. Emmaa kannoimme vuorotellen reppujen, kameran ja käsilaukkujen lisäksi. Ensimmäistä kertaa USAn tulevien security-jono oli masentavan pitkä. Puolen tunnin / kolmen vartin jonotuksen jälkeen pääsimme näyttämään passseja, antamaan sormenjälkiä sekä selvittämään USAn tulomme syytä. Tullivirkailija oli kivikasvoinen, mutta jaksoi silti hieman vitsailla tytöille antaen heille suklaakarkit. Tämä herran vastaanotto meille oli ensimmäinen monesta ystävällisestä tervehdyksestä, vitsailusta tai kohteliasuudesta, jota saimme jo ensimmäisten päivien aikana kokea. Vain muutaman jenkkimatkan kokeneena tämä asia jaksaa aina ilahduttaa yhtä paljon. Ihmiset tuntuvat olevan aidosti positiivisella tavalla kiinnostuneita meistä. Eikä se edes haittaa, vaikka se olisikin feikkiä. Turvatarkastuksen jälkeen saimme ottaa tavaramme matkatavarahihnalta ja viedä ne erikseen noin 20 m olevalle toiselle hihnalle. Tämän toimenpiteen järkevyys ei aivan selvinnyt meille. Timo moikkasi yhtä vanhaa työkaveria ja huomasimme löytävämme toisemme monta kertaa samoista paikoista. Tämä pariskunta oli menossa jatkolennolle Friskoon ja tekevät reissun päin vastaisessa järjestyksessä kuin me. Matkalaukkujen tiputuksen jälkeen otimme junan terminaalista 5 terminaaliin 3. Tytöt ihmettelivät eikö koskaan tule pimeää. No ei tule ei. Kumman pitkältä päivältä tämä tuntuikin, kun koko ajan lentää yötä karkuun. Toisen terminaalin passintarkastus ja läpivalaisu menivät sutjakkaasti. Kolmen tunnin vaihtoaika ei ollut yhtään liian pitkä. Ehdimme siis hyvin nauttimaan Kultaisten Kaarten tarjonnasta. Tosin Timo söi pelkän kanawrapin ja Heini otti viereisestä B-Smoothiesta vain smoothien. Neljältä yöllä Suomen aikaa pääsimme jatkolennolle. Tämä lento meni hujauksessa. Tytöt nukkuivat nousuta laskuun. Myös me aikuiset simahdimme saman tien.
Losin päässä muodollisuuksia ei ollut muuta kuin tulliovien läpi kävely – sisäiset lennot ovat näköjään huomattavasti iisimpiä kuin kansainväliset. Haimme matkalaukut hihnalta ja kävelimme ulos airport shuttlen pysäkille. Tässä vaiheessa olimme hyvin iloisia, että bussi tuli nopeasti ja pääsimme iltaruuhkasta huolimatta suht nopeasti lentokenttähotelliimme. Iltasuihkun ja hampaidenpesun jälkeen ei unta tarvinnut pitkään odotella. Kätevästi nukahdimmekin puolen yön aikaan paikallista aikaa oltuamme matkalla 23h. Täydet pisteet lapsille loistavasta matkaseurasta ja reippaasta maailmanmatkailijan asenteesta.
Lennolle pääsimme lähtemään suunnitelmien mukaisesti kello 11, joka oli 3,5h ennen lentomme lähtöä. Tätä ennen pääsimme tekemään koukkauksen Tellun pihassa, jonne jätimme automme säilöön lomamme ajaksi. Harmi, ettei sisko itse ollut kotosalla. Sanoimme tässä välissä Irmalle heiheit ja tytöt halasivat pitkään kysyen, että Mummi mitä jos kuitenkin tulisitte mukaan. Hanski jatkoi tästä vielä lentokentälle meidän kanssa. Apujoukoille olemme taas suuresti kiitollisia. Lapsilla on ollut mahtavia kesäelämyksiä koko kesäkuun, meille on ilmestynyt ruokaa jääkaappiin ja töiden jälkeen on ollut herkut odottamassa pöydässä. Puhumattakaan piharempasta tai muusta siivouksesta, jota oli aina tapahtunut huomaamatta siellä sun täällä.
Lentokentällä emme olleet yhtään liian aikaisin, vaikka kenttä olikin yllättävän autio Iltalehden lööpeistä huolimatta. Saimme pudotettua kätevästi matkatavarat American Airlines:n tiskille kuultuamme kaikki Jenkkilään vaadittavat turvajorinat ensin. Niin, kyllä olemme itse pakanneet tavaramme, ei emme ole jättäneet niitä vartioimmatta jne. Kentällä ostimme muutamat puuhakirjat tytöille sekä söimme hyvän lounaan lähes portin vieressä. Tätä ennen olimme saaneet näyttää passeja elektronisessa passintarkastuksessa, joka vaaditaan Amerikkaan matkustavilta. Lounaan jälkeen pääsimmekin jo koneeseen.
Timoa närkästytti heti kone, joka oli suoraan 80-luvulta. Tai ainakin viihdelaitteiden vähäinen tarjonta. Ei ollut omaa telkkaria tai 50 kanavaa, kuten eräiden :) lennolla. No asennoiduimme rauhalliseisti 9 h lentoon. Se lähti normaaliaikaan 14.30 ja tulisi laskeutumaan puolilta öin meidän aikaa. Olisi jopa ollut tosi kiva, jos tytöt olisivat malttaneet nukkua. Emma sentään nukahti tuntia ennen laskeutumista. Lento meni yllättävänkin hyvin. Tytöt katsoivat yhden leffan ja piirtelivät. Syöminenkin oli aina oma ohjelmanumero. Onneksi meillä oli apujoukkojen laatimat eväät, koska lentokoneruoka jäi tyttöjen(kin) osalta lähes koskemattomaksi. Loppumatkasta tuli jopa hieman hoppu syödä loput hedelmät, koska Amerikkaan ei saa tuoda hedelmiä muualta maailmasta ilman tullausta. Matkan kyseenalainen kohokohta taphtui puolivälissä matkaa, kun tytöt latasivat Heinin tarjottimelle kaikki omenamehut ja vesimukit. Näistä tietenkin yksi täysi omenamehulasi levähti Heinin syliin. Voitte kuvitella miltä näyttää, kun vaaleille ohuille housuille kaatuu omenamehua.jalkoväliin reilun mukillisen verran. Housut imivät kaiken jopa niin, että myös haaroväli takapuolelta oli täysin märkä. Lentoemäntä repesi täydellisesti nähdessään Heinin kärvistelevän, johon Heini totesi nopeasti, että ”Nope, I didn’t pee in my pants!” Humoristinen lentoemo totesi nauraen, että ”Sure it looks like that!”...Tässä vaiheessa Heini lopetti veden juomisen pariksi tunniksi, jotta ei tarvitsisi nousta ja käydä ainakaan vessassa. Tytöt jaksoivat kysyä koko loppumatkan ajan, että ”Äiti, onko sun housut vielä märät?” Ei pal naurattanut silloin ei.
Kolmiosaiset tullimuodollisuudet Chicagon O’Haren lentokentällä olivat vailla vertaansa. ESTA oli toki tehty ja maksettu jo etukäteen. Lentokoneessa täytimme vielä tullikaavakkeet. Kävellessämme puoli kilometriä käytäviä tullijonoon, Laura hauskuutti ihmisiä tekemällä non-stoppina kärrynpyöriä. Meitä alkoi jo hieman huolestuttamaan, että tyttö tipahtaa kohta kokonaan valvottuaan niin pitkään. Emmaa kannoimme vuorotellen reppujen, kameran ja käsilaukkujen lisäksi. Ensimmäistä kertaa USAn tulevien security-jono oli masentavan pitkä. Puolen tunnin / kolmen vartin jonotuksen jälkeen pääsimme näyttämään passseja, antamaan sormenjälkiä sekä selvittämään USAn tulomme syytä. Tullivirkailija oli kivikasvoinen, mutta jaksoi silti hieman vitsailla tytöille antaen heille suklaakarkit. Tämä herran vastaanotto meille oli ensimmäinen monesta ystävällisestä tervehdyksestä, vitsailusta tai kohteliasuudesta, jota saimme jo ensimmäisten päivien aikana kokea. Vain muutaman jenkkimatkan kokeneena tämä asia jaksaa aina ilahduttaa yhtä paljon. Ihmiset tuntuvat olevan aidosti positiivisella tavalla kiinnostuneita meistä. Eikä se edes haittaa, vaikka se olisikin feikkiä. Turvatarkastuksen jälkeen saimme ottaa tavaramme matkatavarahihnalta ja viedä ne erikseen noin 20 m olevalle toiselle hihnalle. Tämän toimenpiteen järkevyys ei aivan selvinnyt meille. Timo moikkasi yhtä vanhaa työkaveria ja huomasimme löytävämme toisemme monta kertaa samoista paikoista. Tämä pariskunta oli menossa jatkolennolle Friskoon ja tekevät reissun päin vastaisessa järjestyksessä kuin me. Matkalaukkujen tiputuksen jälkeen otimme junan terminaalista 5 terminaaliin 3. Tytöt ihmettelivät eikö koskaan tule pimeää. No ei tule ei. Kumman pitkältä päivältä tämä tuntuikin, kun koko ajan lentää yötä karkuun. Toisen terminaalin passintarkastus ja läpivalaisu menivät sutjakkaasti. Kolmen tunnin vaihtoaika ei ollut yhtään liian pitkä. Ehdimme siis hyvin nauttimaan Kultaisten Kaarten tarjonnasta. Tosin Timo söi pelkän kanawrapin ja Heini otti viereisestä B-Smoothiesta vain smoothien. Neljältä yöllä Suomen aikaa pääsimme jatkolennolle. Tämä lento meni hujauksessa. Tytöt nukkuivat nousuta laskuun. Myös me aikuiset simahdimme saman tien.
Losin päässä muodollisuuksia ei ollut muuta kuin tulliovien läpi kävely – sisäiset lennot ovat näköjään huomattavasti iisimpiä kuin kansainväliset. Haimme matkalaukut hihnalta ja kävelimme ulos airport shuttlen pysäkille. Tässä vaiheessa olimme hyvin iloisia, että bussi tuli nopeasti ja pääsimme iltaruuhkasta huolimatta suht nopeasti lentokenttähotelliimme. Iltasuihkun ja hampaidenpesun jälkeen ei unta tarvinnut pitkään odotella. Kätevästi nukahdimmekin puolen yön aikaan paikallista aikaa oltuamme matkalla 23h. Täydet pisteet lapsille loistavasta matkaseurasta ja reippaasta maailmanmatkailijan asenteesta.
torstai 19. kesäkuuta 2014
Lomamatka nurkan takana
Nyt se on täällä taas....L.O.M.A!! Tällä kertaa matkamme ei suuntaudukkaan Eurooppaan vaan Amerikan Yhdysvaltoihin.
Huomenna suunnataan kentälle ja aloitetaan matka kohti Kaliforniaa. Kolmen ja puolen viikon aikana olisi tarkoitus katsastaa Los Angeles, San Francisco, San Diego sekä niiden lähiseutuja.
Tulkaa mukaan matkalle!
Huomenna suunnataan kentälle ja aloitetaan matka kohti Kaliforniaa. Kolmen ja puolen viikon aikana olisi tarkoitus katsastaa Los Angeles, San Francisco, San Diego sekä niiden lähiseutuja.
Tulkaa mukaan matkalle!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)