Tänään panostimme todella, että pääsimme lähtemään jo puoli yhdeltätoista aamiainen syötynä ja lounaan kanasalaatti mukaan valmistettuna. Aurinko pilkisteli downtownin talojen katoilla, kun kipittelimme talomme portaat alas ja taas seuraavan mäen tiukan mäen ylös automme luokse. Hämmästys oli suuri, kun huomasimme automme rikkinäisen takaikkunan. Joku oli käynyt varastamassa lasten DVD-soittimen toisesta istuimesta ja mitä ilmeisimmin erityisen suunnitelmallisesti, koska mukana on ollut kuusikulma-avain. Tässä vaiheessa ymmärsimme jo, että alkuperäinen päiväsuunnitelma tulee menemään uusiksi.
Meillä meni tovi, kun otimme kuvia tapahtuneesta ja siivosimme turvalasin palasia autosta. Tilanne oli erityisen pärisyttävä Lauralle, joka oli huolissaan siitä, että mitä nyt tapahtuu ja hän elvisteli kung-fu –potkuin sitä, että: ”Jos se tyyppi nyt tulis tähän niin mä kyllä potkaisisin sitä kikuliin.” Rauhoittelimme myös tyttöjä, että tälläistäkin saattaa sattua ja kaikki on ihan kunnossa. Aikuiset huolehtivat näistä asioista.
Tässä vaiheessa friskolaisten ymmärtävyys ja auttavaisuus lämmitti mieltä. Ohikulkevan auton jampat hiljensivät ja huikkasivat ikkunasta: #Damn, that sucks!” Timon puolelta taas yksi viereinen naapuri toi harjan ja pahvilaatikon juuri, kun mietimme, että miten ihmeessä pääsemme tästä ehjin renkain eteenpäin. Vastakommenttina Timon ”Life sucks” –lausahdukselle oli, että ”Nope, life doesn’t suck – people do!”. Olimme kiitollisia avusta ja ymmärtämyksestä.
Onneksi autossamme oli kaikki mahdolliset vakuutukset, joten soitimme 24h car service –tiepalveluun ja kysyimme ohjeita. Ystävällinen asiakaspalvelija kertoi lähimmän Alamon yhteistyökumppanin sijaitsevan ihan kulmilla ja asian olevan kunnossa. Ei muuta kuin autoa vaihtamaan. No tämäpä sattui, että paikka oli ihan lähistöllä. Vaan ei sattunutkaan, kun yritys oli vaihtanut osoitetta. Ei muuta kuin uutta osoitetta naviin ja seuraavaan paikkaan, huomataksemme, että täällä oli jäljellä vain pieniä autoja. Koska olimme maksaneet full-size autosta, jatkoimme matkaa San Franciscon lentokentälle hakemaan sitä oikean kokoista autoa. Siellä kaikki sujui suhteellisen nopeasti, vaikka koko hommassa turhautui koko päivän paras ja aurinkoisin hetki.
Kolmen tunnin jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan Muir Beach –kaupunkiin piknikille, leikkipaikalle ja uimaan, jonka jälkeen Muir Woods –luonnonpuistoon katsomaan maailman pisinpiä puita.
Tänään oli sitten ilmiselvästi otettava kaikki vastoinkäymiset vastaan, koska jo Golden Gaten yli ajaessamme huomasimme koko tienoon olevan aivan sumussa. Hmm, Sausalitossa oli aurinkoista, mutta pienen navisekoilun jälkeen huomasimme myös Muir Beach:n olevan kylmä ja sumuinen. Tässä vaiheessa päätimme ottaa osan eväistä autoon nälkäisten naposteltaviksi ja hurauttaa suoraan Muir Woods:n, joka sijaitsi kukkuloiden toisella puolen.
Muir Woods –luonnonpuistossa paistoi aurinko, vaikka huppari ja pitkät housut olivat varjossa enemmän kuin tarpeen. Söimme eväät luonnonpuiston siihen tarkoitukseen tehdyillä penkeillä ja henkäisimme, että vihdoin kello neljältä olimme lounaalla ja fiilistelemässä kaikkien kurjien sattumusten jälkeen. Kana-pastasalaatti, leivät ja jälkkärihedelmät tekivät nopeasti kauppansa, kuten jälkkärin-jälkkärikeksitkin. Tankkauksen jälkeen olimme valmiita puiden ihailuun.
Muir Woods on yksi San Franciscon muutaman luonnonpuiston ja pohjois-Oregonin lisäksi, jossa näitä satoja vuosia vanhoja, punarunkoisia puujättiläisiä kasvaa. Alueen sumuinen ja viileä ilmasto on tehnyt niiden kasvuoloista erityisen ihanteelliset. Ilma metsässä on vuoden ympäri viileä eli 15-20 –astetta. Puut ovat iältään 500-800-vuoden ikäisiä –vanhimmat 1200-vuotiaita. Pisin puu Muir Woods:ssa on 79 metriä, kun korkeimmat lajitovereistaan ovat jopa 115-metrisiä. Puut ovat kasvaneet aivan minpienistä käpysistä eli sellaisista minitomaatin kokoisista. Kaarna tuntui kumman sileältä, vaikka se oli kovasti karhean näköinen. Puiden punainen väri oli upea ja puut kaartuivat toistensa lomaan ylhäällä korkeuksissa.
Maksoimme aikuisten nimellisen pääsymaksun ja lähdimme ihmettelemään hienoja puita. Puistonvartija kertoi, että vuosittain kyseisessä puistossa käy jopa miljoona ihmistä. Viime lauantaina oli ollut kovasti vilinää eli 6500 ihmistä. Tänään oli ollut sään ja arkipäivän takia hiljaisempaa, mikä oli meidän onni. Päätimme kokeilla 4 kilometrin kävelyreittiä, kun tytötkin vakuuttivat jaksavansa kävellä. Tässä vaiheessa nopeat jalkaan isketyt rantaläpyttimet eivät olleet parhaat mahdolliset, koska matka kulki tosi jyrkästi ja kapeasti yläviistoon ja joka puolella leijui punainen savipöly ja irtohiekka. No me sinnittelimme ja ihailimme aarniometsän fiilinkiä. Tytöt jaksoivat kävellä läpsyissään todella mallikkaasti, vaikka Heiniä hirvitti ilman kaiteita olevat suorat pudotukset kasvustoon. Tästä syystä lapset kävelivät sisäpuolella pitäen tiukasti aikuisten kädestä kiinni. Lähes tunnin käveltyämme Emma alkoi väsymään, joten Heini ja Emma lähtivät taivaltamaan alaspäin. Timo ja Laura kävivät huipulla ihailemassa maisemia.
Palattuamme perusreitille näimme metsässä myös peuroja, jotka kulkivat vapaana metsässä. Ihmiset saivat kävellä vain leveitä pitkospuita pitkin, joten eläimet viettivät hienosti ihan omaa elämäänsä meistä välittämättä. Hieno kokemus ja erityisen suositeltava kaikille täällä päin käyville.
Kotimatka kulki lähes suoraan talolle. Poimimme matkalta vain muutaman tarpeellisen ruokatarvikkeen mukaan. Kämpillä Timo valmisti herkullisia tortilloja, kun Heini ja tytöt hoitivat muut iltatoimet ja kattoivat pöydän. Hassuttelimme pitkään pöydän ääressä tytöt sylissä ja mietimme mitä hauskaa tekemistä keksisimme eritoten lapsille ja samalla myös aikuisille huomenna ja viimeisenä päivänä täällä ennen road trippiä alas Paso Roblesiin ja viinialueille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.