Aamu avautui sumuisena, joten olimme varsin tyytyväisiä siihen, että otimme eilen paljon valokuvia upeista maisemista. Saimme myös kuulla, että täällä sumu nousee aivan yllättäen. Tämän aamun ohjelmanumero oli sanomalehtimoguli William Randolph Herstin linna.
Mr Herst oli lapsena kulkenut äitinsä mukana Euroopassa ihailemassa erityisesti Espanjan, Ranskan ja Italian kirkkoja ja taideaarteita. Periessään vanhempansa hän päätti tuoda Välimeren taideaarteet luokseen ja rakennuttaa itselleen upean linnamaisen kartanon tiluksineen. Rakentaminen aloitettiin 1919 arkkitehti Julian Morganin suunnitelmien mukaisesti ja se kesti 28 vuotta. Tilukset pitivät sisällään pääkartanon lisäksi useita vieraspaviljonkeja, tenniskenttiä, roomalaiset sisä- ja ulkoilmauima-altaat, laajan yksityisen eläintarhan ja valtavat puutarhat. Päärakennus muistutti ulkoapäin espanjalaista kirkkoa ja sisältä sekamelskaa eri tyylisuuntia. Kaikki taideaarteet, seinävaatteet, patsaat, takat ja muut esineet oli siirretty sellaisinaan Euroopasta, joten historiaa paikka sisälsi vaikka ei aidolla tavalla.
Tilusten suuruutta kuvasti se, että bussiajelu alhaalta turisti/krääsämyymälästä kesti noin vartin verran ylös vuorille. Takaisin päin oli luonnollisesti oma tie, jotta vältyttiin mahdollisilta kolareilta. Mr Herstillä ei ollut rahasta pulaa (n. 500 miljoonaa dollaria) ja hän oli oman aikansa Yhdysvaltain 8. rikkain mies. Kartano ”La Cuesta Encantada” (the enchanted hill) oli tosiaan ihmeellinen yhdistelmä kaikkea mahdollista tyylisuuntaa barokista renesanssiin ja egyptiläisestä muinaispatsaista (vanhin yli 3000 vuotta vanha) jugendiin. Jollain oudolla tavalla tämä oli saatu toimimaan kokonaisuutena, niin oudolta kuin se tuntuukin. Meillä oli mahtava opas ja hän kertoi hauskoja juttuja kaikista Hollywood-julkimoista, pankkiireista ja muista silmää tekevistä, jotka kävivät kartanolla tekemässä omaa nimeään kuuluisaksi.
Tytöt täyttelivät jälleen omia Junior Park Ranger lehtiöitään ja ansaitsivat hienot sheriffin tähdet. Käynti täällä oli hauska ja varsin valaiseva kokemus tuon ajan amerikkalaiseen historiaan ja tietynlainen ”mitä ihmettä täällä kulman takana on” -kokemus. Kierroksen jälkeen ostimme hieman syömistä mukaan ylihinnoitellusta lounaskahvilasta ja lähdimme ajelemaan kohti seuraavaa nähtävyyttä eli Big Sur –kansallispuistoa ja upeita merimaisemia. Ennen kunnolla matkaan pääsemistä kävimme myös ihmettelemässä Vista Pointilla elefanttihylkeitä, joita tällä kertaa oli kymmenittäin lekottelemassa rannalla, könyämässä kivenlohkareille, loiskimassa hiekkaa päällensä ja mörisemässä toisilleen. Haju oli navetan ja auringossa paahtuneiden merenelävien sekoitus eli kovin pitkään emme viihtyneet hylkeiden seurassa. Oli hupaisaa katsoa miten nämä isot eläimet ensin ajattelivat hieman ärhennellä toisilleen hampaita näyttäen, mutta väsyivät kesken sapelien kalistelun ja kävivät nukkumaan toistensa päälle.
Olimme odottaneet Pacific Coastal Highway:ltä niitä äkkipudotusjyrkänteitä ja tyrskyäviä merimaisemia, joita opaskirjat olivat täynnä. Maisemat muistuttivat itse asiassa suurimmaksi osaksi Sveitsin vuoria tai Skotlannin rannikkoa kumpuilevia maisemia. Vasta loppumatkasta avautuivat ne odotusten mukaiset maisemat. Harmillisesti taivas pysyi tiiviisti sumun ja pilvien peitossa, jolloin valokuvat eivät ollenkaan anna oikeutta upeille maisemille.
Montereyhin saavuimme viiden maissa ja respan vanhoille täteille sai muutaman kerran toistaa, että ei lapsemme eivät ole Ruotsista vaan Suomesta, kuten mekin. Niin he eivät ole Ruotsista, vaikka näyttävätkin samoilta kuin kaikkien ruotsalaisten lasten. Seniilit, mutta herttaiset tädit opastivat meidät motellimme huoneeseen, joka oli niin no motelli kokolattiamattoineen ja paperiseinineen. Auton sai parkkeerata huoneen oven eteen.
Jätimme käytännössä tavarat vain huoneeseen ja lähdimme tallustelemaan keskustaan päin kävelykadulle, koska respan tädit suosittelivat syömistä Farmer’s Market –torilla. Tätien mukaan sinne kävelisi hieman yli vartissa, joten ynnäilimme hieman tyttöjen kävelykestävyyttä takaisin päin –erityisesti jos kävelykatu olisi pitkä. Toisaalta olimme istuneet autossa monta tuntia, joten oli mukavaa päästä jaloittelemaan. Kävelyaika oli tosiaankin tätien arvioima, koska meiltä kesti tepastellla lastenvauhtia kävelykadulle noin viisi minuuttia...
Oli todella hauska katsoa paikallista torimeininkiä. Ostimme erilaisia ruokia eri kojuista, kuten kalkkuna-muna-tortillan, kanafalafel-rullaleipiä, sushi-rullia ja härkää & riisiä japanilaisittain sekä tuorepuristettua appelsiinimehua ja mansikoita. Oli todella hauskaa myös ihmetellä ihmisiä, jotka olivat pukeutuneita aivan miten sattuu. Suurimmalla osalla oli lenkkarit ja verskapuku (se takapuolesta ja polvista kulahtanut). Vastaan tuli myös lihaksikkaassa kunnossa oleva Batman, joka ajoi viimeisen päälle makeeta hippipyörää. Emma mietti pitkään, että ei se kyllä ollut oikea Batman, vaikka näytti siltä, koska se ei lentänyt. Ei Batman aja pyörällä. Yritimme kertoa, ettei Batmankään aina jaksa lentää, mutta Emma oli epäilevän näköinen.
Hotellihuoneessa ihmettelimme, että vissiinkö seniilit tädit olivat itse käyneet asentamassa ketjulukon meidän oviin, koska ne oli ruuvattu väärin päin. Se joka sisälle haluaisi tulla niin ei tarvitsis kuin vähän tönästä ovea niin lukko aukeaisi oli sitten ketjua tai ei. Tapahtumarikas päivä ja herkullisen monipuolinen illallinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.