Olimme jo edellisenä iltana päättäneet jäädä talolla rauhoittumaan ja antamaan lapsille omaa aikaa, koska reissun alku on ollut varsin vauhdikasta singahtelua paikasta toiseen. Jo aamulla aloimme epäilemään päätöstämme, kun meitä tervehti tuttu ja turvallinen koko taivaan peittävä pilviverho. Timo ja tytöt lähtivät aamiaisen jälkeen tutustumaan naapurustoon ja löysivät kävelylenkin aikana mukavan leikkipuiston ja paikansivat lehmät, lampaat ja kanat. Kävelylenkin jälkeen aurinko alkoi pilkistämään pilvien takaa niin lämpimästi, että vaatteet vaihtuivat pian uikkareiksi. Heini ja tytöt pääsivät samalla leikkimään Devan pihalle, jossa tytöt temmelsivät hiekkalaatikolla, liukuivat puuliukumäkeä alas ja pomppivat jättikokoisella trapoliinilla. Kaikkein hauskinta taisi kuitenkin olla riippukeinuun piiloutuminen yhdessä Devan ja naapurin Mattéo-pojan kanssa. Lehmän kokoinen koira ja ärtsyhkö kissa pyörivät lasten ympärillä tasaisesti. Nurmikolla syödyn piknik-lounaan jälkeen pulahdimme kaikki ensimmäistä kertaa uima-altaaseen ja tytöillä oli varsin hauskaa, vaikka vesi olikin aika kylmää. Todella kuumalla ilmalla se varmasti olisi ollut miellyttävää, mutta nyt lyhyet pulahdukset riittivät meille. Uimailun jälkeen pilvet peittivät jälleen taivaan. Tässä vaiheessa omistajaherra kävi kysymässä, josko me ja naapurin espanjalaiset kaksi pariskuntaa vauvoineen haluaisivat lähteä viereiseen Infieston kylään kävelylle. Mehän luonnollisesti olimme mukana kuvitellen tämän olevan tunnin pituinen iltakävely. Noooh, retki oli oikeasti tosi kiva, mutta neljän jälkeen lähtiessämme oli paluu vasta yhdeksän pintaan...
Señor tuli meidän kyytiimme ja lähdimme pujottelemaan vuorien ja pikkukylien läpi. Infieston kylän kohdalla herra ilmoitti, että pysähdymme tänne sitten paluumatkalla. A-haa, siis jatkamme tästä vielä jonnekin? No vartin matkan jälkeen päädyimme upeaan luonnonpuistoon vuorille. Joka puolella kasvoi sademetsänomaisia puita ja pieni vuorilta peräisin joki kohisi vanhan sillan alla. Tytöt nukkuivat autossa, joten emme viitsineet herätellä heitä. Espanjalaiset naapurimme kaivoivat rinkat vauvoille ja lähtivät tarpomaan vaellusreittiä ylöspäin. Onneksi meidänkin tytöt heräsivät pian ja pääsimme astelemaan heidän perässään. Molemmilla puolilla nousi korkeat osittain vehreän kasvillisuuden peittämät vuoret 1500metrin korkeuteen. Pieniä vesiputouksia solisi joka puolella. Tyttöjen mielestä oli hauska taiteilla tulvien rikkomalla kivisellä vaelluspolulla, mutta päivän kohokohta heille oli löytää aivan mustia jättikokoisia etanoita, jotka näyttivät niin no...juuri siltä.
Pienen evästankkauksen (onneksi otin varuiksi banaanit, viinirypäleet ja leipätikut tytöille mukaan) kello näytti jo seitsämää, joten mietimme, että kohta pitäisi lähteä jo ruokakauppaan, koska jääkaappi on jälleen kerran tyhjä. No setä sanoi, että paluumatkalla olisi yksi idyllinen pikkukylä 3km päässä –vain viisi minuuttia...Sedän oikeat ja vasemmat menivät koko ajan väärin englanniksi, joten ajattelimme, että hänellä oli myös hieman vanhuudenhöperyyttä myös ajan kanssa. Kylä oli tosiaan vieressä, mutta se kolme kilometriä oli pystysuoraan ylöspäin yhdelle näistä upeista vuorista. Tie kipusi mutkitellen ja muuttui koko ajan pienemmäksi. Luonnollisestikaan mitään aitoja ei ollut ja autonlevyisen tien alapuolella oli äkkijyrkkä pudotus. Setä kertoi, että jotkut onnettomat hollantilaiset olivat vuokranneet kylästä kesäkodin ja ylös päästyään olivat ilmoittaneet, että ”This place is not for us” ja häipyneet.
Timoa nauratti, kun setä pyysi katsomaan hienoja maisemia ja Heini vain kommentoi takapenkiltä, että kuski kyllä katsoo ainoastaan tietä...Maisemat olivat kyllä käsittämättömän upeat –aivan kuin roikkuisimme täysin ilmassa ja joka puolella kohosi tummanvihreitä sumuisia vuoria. Pieni kylä käsitti viisi perhettä ja me olimme luonnollisesti suuri nähtävyys. Vanhoja ukkojen espanjasta ei tosin saanut yh-tään mitään tolkkua, joten päädyimme vain nyökyttelemään ja hymyilemään yksinkertaisen näköisinä...Kylässä tihuutti vettä ja lämpötilan näytti 16 astetta, joten pari hevosta ja vanhaa taloa ihailtuamme lähdimme takaisinpäin. Jostain syystä paluumatka ei tuntunut yhtään niin pahalta.
Infieston kylä, josta herra oli kotoisin, oli kaunis pueblicito. Tämän paikan erikoisuus on orrías eli nelönmuotoiset puiset neljällä jalalla ilmassa seisovat aitat. Näissä säilytettiin ennen vanhaan ruokatarvikkeita. Samanlainen orría on myös meidän talomme pihassa. Laura halusi luonnollisesti kiivetä kivisiä vanhoja portaita pitkin jokaiseen orríaan mitä matkalla näkyi. Naapureita nauratti, kun juoksentelimme vähän väliä tyttöjen perässä kieltäen heitä kiipeämästä mihinkään. Hymy alkoi hyytymään pian, kun heidän 2-vuotias rupesi matkimaan...Kylällä vartin verran tallusteltuamme ja Lauran iskettyä jalkansa nilkkaa myöden saveen alkoi meidän lasten kestokyky loppumaan ja me päätimme kiittää kauniisti muiden lähtiessä nauttimaan cervezat paikalliseen baariin.
Pikaisen ruokakaupassa käynnin jälkeen, valmistimme iltaruoaksi lohta ja riisiä. Emma nukahti samantien kymmeneltä ja Laura pienen pyörimisen jälkeen yhdeltätoista. Tässä tätä seikkailua taas olikin. Siivouksen jälkeen istuimme vielä hetken juhlien Heinin Hankenille pääsyä nauttimalla lasilliset punaviiniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.