La 7.7. Pianezzo – San Gottardo Passo – Stanzer Horn – Stansstadt

Pikaisen aamiaisen jälkeen suuntasimme matkan kohti Lucernea eli Dominikin äidin, Barbaran ja hänen miehensä, Norbertin kotia. Ilma Pianezzossa oli puolipilvinen ja enteili sadetta, kun taas Stansstad:ssa oli aurinkoista. Täydellinen matkasuunta siis. Tarkoitus oli ajaa San Gottardon maisemareittiä ja palata takaisin vuoren läpi kulkevaa moottoritietä. Tämä oli oikea valinta, koska muutamia kilometrejä ennen tunnelin alkua liikenne jumittui täysin. Katsoimme kaihoten prätkiä, jotka splittailivat ruuhkaa vaivattomasti. Pohtiessamme milloin maisemareitti poikkeaisi moottoritieltä ja kauanko ruuhkaa jatkuisi, päätimme käydä läheisellä (ja mitä ilmeisimmin ainoalla) bensa-asemalla lounaalla.


Lounasta nautimme ulkona ja saimme jo hieman ensimakua upeista vuoristomaisemista. Lounaan jälkeen matelimme vain noin vartin verran puolen kilometrin matkan, kunnes ramppi maisemareitille poikkesi  moottoritieltä. Oli mahtavaa nousta vuorenrinnettä ylös ja katsoa yläperspektiivistä kuinka ruuhkaa  jatkui alhaalla kilometrejä ja taas kilometrejä eteenpäin. Barbaran mukaan vastaavissa ruuhkissa vierähtää neljäkin tuntia ennen kuin autosuma avautuu.

Maisemareitti ylös vuoristoon nousi serpentiinimaista tietä ja ympärillä näkyi lumihuippuisia vuoria silmän kantamattomiin. Oli huimaava tunne katsoa alas laaksoon yli kahden kilometrin korkeudesta. Matkalla näimme useita vesiputouksia, jylhän kivisiä ja taas eri vihreän sävyissä olevia vuorenrinteitä, pieniä alppikyliä sekä jäänturkooseja järviä puhumattakkaan noin 40 Porschen ryhmästä joka tuli vastaan. Porscheja oli jokaiselta mahdolliselta vuosikymmeneltä. Siellä täällä löntysteli lehmiä toinen toistaan jyrkemmillä kallionkielekkeillä. Jollain tapaa tästä tuli mieleen paikallisten vuotuinen lehmähävikki...

Huvittavaa oli myös huomata kuinka jokaisessa kauniissa panoramakulmassa oli Alpenkäse –kioski. Sama käsemafia oli ilmeisesti laajentanut repertuaariaan myös Alpenrosen sekä Alpenwürzen –osastolle.

Moottoritietä kohti lasketellessamme huomasimme myös toiseen suuntaan olevan Staun. Tätä jatkui kahta kaistaa ainakin vartin verran eli parisenkymmentä kilometriä. Osa ihmisistä seisoi ulkona ottamassa aurinkoa. Päätimme jättää moottoritieosuuden väliin myös paluumatkan osalta.

Seuraavaksi vuorossa oli kiikkua funicolorilla eli cable carilla ylös kahteen kilometriin Stanser Horn:n. Matkan ensimmäinen osuus kuljettaisiin vanhalla alppijunalla kiskoja pitkin puoliväliin matkaa, josta matkaa jatkettaisiin uudella vaijerihissillä huipulle asti. Alppijuna oli vuodelta 1889, joten perinteitä ainakin löytyi. Uutuuttaan hohtava CabriO-hissi oli puolestaan viikon vanha.

Heini mietti pitkään kestääkö kantti istua pienessä hytissä ylös useiden kilometrien korkeuksiin ilman hissin ylemmällä tasolla johon lapset Heinin pakottivat. Jänishousukin saatiin matkaan, vaikka Heini ja Emma tyytyivät istumaan vaunun ylätason lattialla muiden seistessä –sen verran niskavilloja nostattavissa korkeuksissa mentiin. Laura ja Timo naureskelivat vierestä ja ihailivat maisemia. Ilmeisesti korkeanpaikan jännitys on periytynyt vain toiselle lapsista.

Maisemat ylöspäin matkatessa olivat aivan uskomattomat. Matka kesti kokonaisuudessaan hisseillä 30minuuttia ja alaspäin katsoessa näimme kinttupolun, jota pitkin matka olisi taittunut neljässä tunnissa. Ylhäällä huipulla suosituin asuste näyttikin olevan vaelluskengät, sortsit ja sauvat. Jollain tavalla tuntui huijaukselta nauttia virvokkeita ilman ylösrehkimistä, mutta ainakin Heini tarvitsi todellakin rohkaisujuomaa, että pystyi handlaamaan lasten temppuilut ylhäällä. Turvakaiteet olivat vain vyötäröön asti ja pudotus jokaisesta kohdasta oli äkkijyrkästi kilometrejä suoraan alas.

Nautimme siis naksuja ja juomia lepolasseissa aurinkovarjojen alla makoillen. Toiselta puolelta hohti Lucerne-järvi sinisenä ja toiselta puolelta puolestaan kumpuilivat alppimaisemat parhaimmillaan vihreän eri sävyissä vuorten ympäröiminä. Tytöt ja Timo kävelivät myös aivan huipulle pientä polku pitkin Heinin jäädessä suosiolla maisematasanteelle. Huippureissulla päästiin myös todistamaan liitovarjojen matkaan lähtöä, joka näin maallikosta tuntui järjettömältä. Juosta nyt vuoren päältä pystysuoraa seinää alaspäin... Matka vuorelta alaspäin taittui puolestaan henkisesti helpommin, koska paluumatkalla ei Heiniä raahattu enää hissin ylätasanteelle...

Barbaran ja Norbertin koti oli viereisessä kylässä, Stansstadissa, jonne ajoimme hissiltä muutamassa minuutissa. Aikuisten lisäksi meitä oli vastassa hurmaavat Annina 11v ja Basil, 9v. Veimme tavarat sisään ja söimme hieman, jonka jälkeen lapsilla oli jo kova kiire päästä uimaan. Aikuisetkin pitivät tätä hyvänä ideana, koska ilma oli aurinkoinen ja lämpötila huiteli 30 asteessa.

Rannalla oli mahdollisuus käydä pulahtamassa Lucerne-järvessä, mutta myös lämmitetyissä uima-altaissa. Lapsilla oli tosi hauskaa laskea vesiliukumäkeä ja pulikoida. Uinnin jälkeen pelasimme myös jalkapalloa, jonka  Basil oli ottanut mukaan.

Illalliseksi saimme nauttia talolla herkullisia grilliruokia ja hyvää viiniä. Lapset jatkoivat jalkapallon pelaamista pihanurmella ja erityisesti Laura ja Basil tuntuivat olevan todella innoissaan yhdessä pelaamisesta.